Populäärimusiikin esihistoria, historia ja nykyaika

Tässäpä on tällainen yritys kirjoittaa uusiksi populäärimusiikin historiankirjat. Tosin lähtökohtana ei ole mitään olemassaolevaa historiankirjaa, vaan pelkkiä oletuksia. Olen ymmärtänyt, että muinaisena naiivina jazz-aikana populäärimusiikin historia nähtiin alkavaksi 1910-luvulta, kun tärkeään esihistoriaan kuuluvasta ragtimesta muotoutui dixieland eli toiselta nimeltään New Orleans -jazz. Hieman myöhemmin dixielandia itseään pidettiin esihistoriana ja swingin syntyä 1930-luvulle tultaessa historian alkuna. 1960-luvulla, kun varsinaisen jazzin asema populäärimusiikin keskeisenä muotona oli pahoin keikahtanut, populäärimusiikin historian saatettiin katsoa alkavan vuodesta 1939, jolloin Glenn Miller levytti orkestereineen menestyskappaleet Moonlight Serenade ja In the Mood.

1970-luvulla rockmusiikki vakiinnutti jalansijansa. Tämän käänteen myötä oli päivänselvää, että populäärimusiikin historia alkoi Rock Around the Clockista, That’s Alright Mamasta ja muista rock & rollin kannalta oleellisista levytyksistä 1950-luvun puoliväliin tultaessa. Swing ja jopa ”Kuutamoserenadi” olivat muuttuneet esihistoriaksi. 1990-luvulla taas alkuperäisestä rock & rollista tuli esihistoriaa. Nyt populäärimusiikin varsinainen historia alkoi vuodesta 1963, kun Bob Dylan, The Beach Boys ja ennen kaikkea The Beatles murtautuivat suosioon. 2000-luvulla jotkut intomielet menivät vielä paljon pidemmälle. Heille historiankirjoituksen alkupiste olikin 1977. Silloin syntyi uusi aalto, jonka ytimenä oli aluksi punkrock ja josta pian kehittyivät post-punk ja syntikkapop – jälkimmäinen on tosin velkaa myös Kraftwerkille ja Giorgio Moroderille, joiden tunnetuimmat levytykset osuvat samoihin vuosiin. Tämän näkemyksen mukaan Beatles, Dylan ja jopa Pink Floydin useimmat keskeiset albumit ovat esihistoriaa. Viime vuosina on hetkittäin tuntunut siltä, että yritetään lanseerata jälleen tuoreempaa tulkintaa, joiden mukaan populäärimusiikin varsinainen historia alkaa vasta Madonnan ensilevystä (1983) – tai, vielä pahempaa, MTV:n eli Music Televisionin aloittamisesta (1981).

Yritän tässä muotoilla näkemyksen, joka on nykyhetkellä jollakin tavalla validi eikä ylenkatso sitä musiikkia, jota minä ja kaltaiseni ovat oppineet pitämään ”klassikoina”. Toki Rock Around the Clock ja jopa In the Mood ovat yhä eräänlaisia klassikkoja. On silti tunnustettava, ettei niihin pohjautuva historiankirjoitus päde tänään. Ne ovat muuttuneet väistämättä esihistoriaksi. Toisaalta ajallisesti edellä mainittujen levytysten välissä Charlie Parker loi jazzia, joka on edelleen täysin elävää musiikkitaidetta. Populääristä näkökulmasta se on jopa liian ”taidetta”. Vuonna 1963 ilmestyneet Dylanin Blowin’ in the Wind, Beach Boysin Surfin’ USA ja ennen kaikkea Beatlesin She Loves You ovat jollakin lailla läsnä nykypäivänkin musiikkikulttuurissa. Siinä mielessä 1963 on todella jonkinlainen käännekohta. Silti Dylanin musiikki oli tuolloin puhdasta folkia ja Beach Boysin tyyli puhdasta surfrockia – jälkimmäinen oli kyllä jo muunnelma rock & rollista (joka oli muunnelma rhythm & bluesista, joka oli muunnelma bluesista), mutta kuitenkin palautettavissa vankasti vuoteen 1955. Beatlesin ja muiden Liverpool-bändien edustama beat oli ehkä pidemmälle viety rock & rollin uustulkinta, sillä siihen yhtyi selkeästi alkuperäisen Detroitin soulin vaikutteita. Silti She Loves Youn ja All My Lovingin aikainen Beatles edustaa ilmiselvästi populäärimusiikin naiivia vaihetta – täysin eri juttua kuin U2 tai Nirvana.

Joka tapauksessa ei ole perusteltua, että Beatlesin myöhemmät levytykset, Jimi Hendrixin tuotanto ja Pink Floydin The Dark Side of the Moon olisivat pelkkää esihistoriaa – taustaa sille, mitä on myöhemmin tapahtunut. Jos yksi musafriikki julistaa The Clashin London Callingin (1979), Radioheadin OK Computerin (1997) tai jopa Kanye Westin My Beautiful Dark Twisted Fantasyn (2010) kaikkien aikojen parhaaksi levyksi, heti on joukko muita tarjoamassa tilalle omia Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandejaan, Blonde on Blondejaan ja Ziggy Stardustejaan. On tärkeää myös huomata, ettei asia ole välttämättä iästä kiinni. Kaupallisen musiikkikulttuurin yksisilmäisyydestä huolimatta varttuu keskuudessamme koko ajan nuoria ihmisiä, joiden mielestä Led Zeppelinin IV tai Neil Youngin Harvest on aivan ylivertaista musiikkia Beyoncéen, Nightwishiin ja jopa Michael Jacksoniin nähden. Tätä ei voi mitenkään verrata siihen, kuinka joku friikkiteini saattoi 1980-luvun lopulla tykätä enemmän John Coltranesta kuin hevistä, hiphopista ja Madonnasta.

Yllä esitetyn pohjalta voisin ehdottaa populäärimusiikin varsinaisen historian alkavan noin vuodesta 1966. Silloin ajankohtaisen musiikkikentän voi nähdä menettäneen naiiviutensa. Kaikki myöhempi ”naiivius” on ollut naivismia tai johtunut artistin henkisestä tilasta (nuoren ihmisen epäkypsyys, mielenterveyshäiriöt, autistiset piirteet jne). 1960-luvun puolivälin jälkeen tietoisuus musiikista ja sen suhteista sekä muuhun musiikkiin että muuhun kulttuuriin ja yhteiskuntaan laajeni tuntuvasti. Siihen vaikuttivat populäärimusiikin ymmärtäminen ensimmäistä kertaa todella keskeiseksi kulttuuritekijäksi, ilmiöön tiiviisti tarttunut kaupallinen media, vaihtoehtoisen median synty ja ylipäänsä musiikkiin tiukasti linkittyvän vaihtoehtokulttuurin synty. Aikakautta määrittävät musiikilliset kokeilut ja ennen kaikkea yhdistelyt. The Animalsin vuonna 1964 levyttämä The House of the Rising Sun oli folk-kaudelle tyypillinen vanhan amerikkalaisen kansanballadin versiointi, mutta koska sen tekijä oli brittiläinen rhythm & bluesia ihannoinut beat-yhtye, syntyi väistämättä jotain ennakoimatonta uutta. Ennakoimattomuus oli yhä naiivia, mutta Dylanin vuotta myöhemmin julkistama Like a Rolling Stone oli jo täysin tietoinen rock & rollin ja rhythm & bluesin energian, folkin sosiaalisesti osallistuvan tarinankerronnan ja jopa jazziin viittavan improvisaation yhdistelmä. Beatlesilta löytyy alusta asti enteitä siitä, ettei yhtyeen beatmusiikki (tai rock & roll) pysy kehyksissään, mutta vasta kesäkuun 1966 singlellä Paperback Writer / Rain kehitys saatettiin meluisaan ja efektikylläiseen päätökseen. Välivaihetta edustaa Yesterday, jonka jousikvartettisovitus ei sinänsä tuo koko musiikkikenttää ajatellen mitään uutta ja ihmeellistä, mutta Paul McCartneyn jälkimmäiseen B-osaan vaatima ’blue note’ oli itsetietoisesti ”väärässä” paikassa. Koko populäärimusiikin kentän voi nähdä mullistuneen vuosien 1964–69 kuluessa.

1900-luvun kolmen viimeisen vuosikymmenen aikana populäärimusiikissa tapahtui paljon. Näyttämölle marssivat sellaiset tyylilajit kuin progressiivinen rock, jazz-rock, fuusiojazz, heavyrock (joka sittemmin jakautui hardrockiksi ja heavy metaliksi), punkrock, reggae, discomusiikki (jonka pohjana oli noin 1967–68 omaksi tyylikseen havaittu funk), rap ja siitä laajentunut hiphop, synapop, dance-pop, house, tekno, eurodance, grunge, lounge, drum & bass ja niin edelleen. Koko tämän ajan, ehkä lukuun ottamatta pientä staattisuutta 80-luvulla, populäärimusiikki pysyi dynaamisena, uutta luovana ja itseään jatkuvasti uudelleenluovana voimana, joka kierrätti aktiivisesti historiaansa – joskus esihistoriaansakin – ja yhdisteli siitä tietoisesti lainattuihin aineksiin yhä uusia tehokeinoja. Ramonesia ei tunnetussa muodossaan voisi olla ilman Beach Boysia ja The Whota, Dire Straitsia ei ilman Dylania ja J.J. Calea, The Smithsiä ei ilman The Byrdsiä ja The Clashia, Oasista ei ilman Beatlesia ja Rolling Stonesia, Radioheadia ei ilman Pink Floydia ja Velvet Undergroundia, Spice Girlsiä ei ilman The Supremesia ja Madonnaa. Silti mikään näistä ei ollut pelkkä yhdistelmä, vaan joka ikinen loi jotain täysin uutta, joka vetosi omana aikanaan miljooniin ja vetoaa edelleen.

Mihin populäärimusiikin historiallinen aika päättyy ja nykyaika alkaa? Koulussa opetettiin aikanaan, että kaikki ennen tätä päivää tapahtunut on historiaa. Näin ollen Ville Leinosen ISI ja Madonnan Rebel Heart olisivat yhtä lailla historiaa kuin – no, Beethoven, myönnettäköön. Itse olen huomaavinani jonkinlaista staattistumista alkaen vuodesta 2001. The White Stripesin 2000-luvun alkuvuosien levytykset olisivat melko ajanmukaisia alternativejuttuja, jos ne ilmestyisivät nyt. Beckin Sea Change (2002) kuulostaa trendikkäämmältä nyt kuin olisi kuulostanut kaksi vuotta ennen ilmestymistään. Amy Winehousen debyytti Frank (2003) on vanhentunut vain niiltä osin, miltä Back to Black (2006) ei ole. Jos noin 2007 kiinnitin huomiota ennen hiukan vaihtoehtokulttuuristen pop-artistien siirtymään kohti formaattiradion ihannoimaa elektronisempaa soundia, vielä 2015 tapahtuu samaa liikuntoa (mokomakin Belle & Sebastian!). Varsinaisessa valtavirrassa viimeistään Usherin vuoden 2004 hitti Yeah on aika lailla samaa musaa kuin meille nykyäänkin suolletaan. Ysärimallisia biittejä on kyllä alettu kierrättää, mutta niitä edeltänyttä 80-luvun soundimuotia ei ole niiden tieltä hylätty. Kaupallisuus – tässä nyt on luonnollisesti se avainsana – ei halua luopua lypsylehmistään; niinpä kehitystä ja muutosta tapahtuu entistä vähemmän.

Mutta nyt meillä on Jukka Nousiaisen c-kasettirockia, paljon folkpohjaista akustista musisointia, Casio-urkusoundin ja Amigan pelimusiikin kierrättäjää, kuplettia ja rallia, suorastaan epämusikaalista kokeellista taidehäröilyä – ja toivottavasti mahdollisimman paljon edellä mainittujen yhdistelmiä. Populäärimusiikin historiaa ei vielä ole menetetty. Ennen tätä päivää vallinnut alennustila voi ilmetä laajennetuksi uusinnaksi 1980-luvun staattisesta tilasta ja seisovaksi tyyneksi vapauttavan myrskyn edellä. Paljon on kiinni meistä itsestämme ja siitä, miten luemme musiikkikulttuuria.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s