Hankalat levytapaukset #4: OK Computer

Jopas Mus.Org.Sky tarttuu ajankohtaiseen levyyn. Radioheadin arvostettu OK Computer -albumi julkaistiin himpun päälle 20 vuotta sitten, ja tämän merkkipäivän kunniaksi – juuri juhannukseksi – ilmestyi bonusbiiseillä varustettu juhlava uusintapainos. Soundin päätoimittaja Mikko Meriläinen vihjaili pääkirjoituksessaan jotain sinnepäin, ettei hän voi ottaa vakavasti ihmistä, joka ei arvosta OK Computeria. Toimittaja Samuli Knuuti jakoi Rumba-ylistysartikkelinsa Facebookissa selitteellä ”koska maailma tarvitsee kipeästi vielä yhtä artikkelia OK Computerista”. Itse jutun sisältö kuvastaa kaikin rivinvälein, ettei Knuuti elä musiikkikulttuurisesti tätä päivää. Hän on OK Computer -ajan lapsi, joka on juuttunut siihen viimeiseen historialliseen pisteeseen, johon kyseisen levyn kulttuurinen vaikutus vielä ylsi.

Tässä tulee siis vielä yksi artikkeli OK Computerista, joskaan se ei kerro itse levystä kovin paljon. Syy: en keksi siitä kovin paljon sanottavaa. Paranoid Android (jonka otsikko on tietysti napattu Douglas Adamsin Linnunrata-trilogian syvyyksistä) menestysbändin uutena singlejulkaisuna oli ehkä asia, jota 1990-luku kipeästi kaipasi, Karma Police rakensi vanhan ja uuden välille tarpeellisen sillan. No Surprises ja Let Down ovat suhteellisen päteviä biisejä – joskaan eivät niitä, joiden varaan rakentaisin oman Radiohead-tarinani. Kid A (2000) on minusta erinomainen levy, The Bends (1995) myös varsin hyvä ja viimeisintä A Moon Shaped Poolia (2016) tervehdin myös aika ilahtuneena. Omassa tarinassani OK Computerilla ei ole muuta virkaa kuin olla The Bendsin ja Kid A:n välinen notkahdus, jolloin bändin toistuva tarve kuulostaa riipivän synkältä ja ärsyttävältä otti tilapäisesti liian ison vallan. Ongelmahan palasi sittemmin Amnesiac-albumilla (2001), jolla oli toisaalta omaan korvaani enemmän kiinnostavuutta, mitä seurasi Hail to the Thiefin (2003) sukellus vollotuksen synkkään ihmemaahan.

Olen itse väljästi ajatellen samaa ikäryhmää kuin Meriläinen ja Knuuti, joten kyllä se ysäri omissakin musatottumuksissani kuuluu jossain syvällä. En siis ole sen enempää vanhoja jarruja pois toimitteleva nuorradikaali kuin ymmärtävä vanha setä, joka laittaa ikänsä puolesta 1960–70-luvun musan omalle vakiopaikalleen kaapin päälle. Eilen (26.6.2017) kävelin tamperelaiseen Swamp Music -levykauppaan, josta ostin Ultra Bran kolmen vinyylilevyn harvinaisuuskokoelman. Sen sisältö on äänitetty aikavälillä 1995–2001. Levyä oli mukava kuunnella yömyöhällä. OK Computer ei ole mukavaa kuunneltavaa, vaan työlästä ja haastavaa. Itse en kai ole riittävän vittumainen luonne, kun tykkäsin parikymppisenäkin enemmän mukavasta ajankohtaisesta kuunneltavasta – The Cardigans, Jamiroquai, Lenny Kravitz22-Pistepirkko, J. Karjalainen, Madonna ja jopa Spice Girls olivat paljon enemmän mieleeni. Radiopääkelkan kyytiin pääsin vasta Kid A:n myötä. OK Computer voi olla klassikkoteos yksille ja vähän toisillekin – olkoon sitä; mikäs minä olen toisten kokemusta pois viemään. Itselleni se pysyy hankalana levytapauksena, joka ei avaudu ja jättää vielä vaikutelman, ettei ole mitään avautumista. Yritetty kyllä on.

okei