Myytinmurtaja iskee! 10 katteetonta myyttiä kasari-Suomesta

Vaikka esimerkiksi Mus.Org.Skyn bloggari olisi toisin toivonut, 1980-luvun musiikki on tehnyt hyvin kauppansa uudella vuosituhannella. Isojen kampausten vuosikymmen on kelvannut monille, jotka syntyivät vasta sen päätyttyä tai näkivät sitä ainoastaan lapsukaisina. Koska näillä ihmisillä ei ole varsinaista omakohtaista kokemusta 1980-luvun elämisestä, he elättelevät usein vinoutuneita kuvitelmia siitä, mitä musaa kotikonnuillamme kuului ja kuunneltiin. Tämän artikkelin tarkoitus on kumota uusmyyttejä.

Myytti 1: 1980-luvun alkuvuosina kuunneltiin syntikkapoppia, syntikkaiskelmää, uutta aaltoa ja heviä. Kukaan ei enää kuunnellut 1970-luvun suuruuksia kuten Electric Light Orchestraa, Boney M:ää tai Diana Rossia.

Murrettu. Vaikka mainitut tyylisuunnatkin saivat kannattajansa, niitä oli jatkuvasti myös vanhoilla nimillä. ELO:n albumit Time (1981) ja Secret Messages (1983) ylsivät Suomen albumilistalla sijoille 4 ja 11 – brittilistalla vielä paremmin sijoille 1 ja 4. Listakärjen tuntumassa nähtiin myös Xanadu-elokuvan soundtrack (1980), josta puolet oli ELO:n musiikkia, sekä sen tunnussävelmä, jolla ELO säesti Olivia Newton-Johnia. Lisäksi Rock ’n’ Roll Is King (1983) oli Top 10 -hitti Suomessa. Boney M:n single I See a Boat on the River (1980) oli Suomen listaykkönen, Felicidad (1980) Top 5 -hitti, Malaika (1981) Top 10 -hitti sekä Children of Paradise (1980), We Kill the World (1981) ja Jambo (1983) Top 20 -hittejä. Loppuvuodesta 1981 ilmestynyt kunnianhimoinen teema-albumi (!) Boonoonoonoos jätettiin sijalle 11. Diana Rossin albumit Diana (1980), Why Do Fools Fall in Love (1981) ja Silk Electric (1982) ylsivät kaikki kymmenen kärkeen. Hyvin muistetun Upside Downin (1980) lisäksi melkoisia hittejä olivat Endless Love (1981) ja Muscles (1982).

Myytti 2: The Smiths oli 1980-luvun suosituimpia bändejä.

Murrettu. Albumit Meat Is Murder (1985) ja The Queen Is Dead (1986) kyllä nähtiin listoilla Suomessa, vaan ei lähelläkään kärkisijoja. Vasta Strangeways, Here We Come -albumi (1987) nousi edes Top 10:een. Singlelistoilla Smithsiä ei tavattu.

Myytti 3: Joy Divisionin Ian Curtisin itsemurha vuonna 1980 oli dramaattinen, laajalti huomioitu käänne. Viimeistään sen myötä kappaleesta Love Will Tear Us Apart tuli suuri ja valovoimainen hitti.

Murrettu. Bändiä ja sen johtohahmoa ei tunnettu nimeksikään. Kappale ei noussut Suomessa eikä naapurimaissakaan listoille. Hyvin monet kuulivat sen ensimmäistä kertaa Paul Youngin soulahtavana cover-versiona albumilla No Parlez (1983).

Myytti 4: Soft Cellin Tainted Love oli suuri ja valovoimainen hitti vuonna 1981.

Murrettu. Tainted Love sijoittui kyllä ykköseksi brittilistalla ja neljänneksi jopa naapuri-Ruotsissa, mutta Suomessa se ei käynyt lähelläkään singlelistan kärkeä. Albumi Non-Stop Erotic Cabaret, jolta kappale oli poimittu, nousi meillä niukasti Top 20:een – pitkällä vuoden 1982 puolella.

Myytti 5: Madonnan Holiday oli suuri ja valovoimainen hitti vuonna 1983.

Murrettu. Holiday ei yltänyt kotoiselle singlelistallemme lainkaan. Ensimmäinen Madonna-biisi, joka sai kunnian yltää edes kahdenkymmenen kärkeen, oli Like a Virgin (1984). Myös paljon soitettu Material Girl oli meillä varsin vähäinen hitti. Kesällä 1985 sentään Into the Groove murtautui vihdoinkin valtaväestön suosioon ja saavutti ykköspaikan.

Myytti 6: Mamban Mitä yhdestä särkyneestä sydämestä oli suuri ja valovoimainen hitti 1980-luvun puolivälissä.

Murrettu. Biisi esiteltiin suurelle yleisölle television Hittimittari-ohjelmassa, mutta karsiutui armottomasti. Se sai kyllä jonkin verran radiosoittoa ja nousi singlelistalle, muttei kovin korkealle. Paljon isompi Mamba-hitti oli Älä jätä minua (1986).

Myytti 7: Suomen 1980-luvun suosituin euroviisukappale oli Vicky Rostin Sata salamaa.

Murrettu. Kappaletta pidettiin yleisesti vuoden 1985 euroviisuedustajan, Sonja Lumpeen Eläköön elämä -biisin puolivillaisena kopiona. Me 10+ -ikäiset inhosimme biisiä siksikin, että Dingon Neumannin säveltämä, Johnny Lee Michaelsin esittämä Kesätuuli oli kilpaillut sen kanssa viisuedustuspaikasta ja hävinnyt niukasti. Sata salamaa olikin vuonna 1987 ilmestyneeksi biisiksi täysin epärelevantti ja epäajanmukainen, ja euroviisuilua seurasivat tuohon aikaan lähinnä keski-ikäiset ja heidän lapsensa sekä luonnollisesti kaikkea vähänkin tähdellistä töllöttäneet mummot ja vaarit. Teineille ja nuorille aikuisille koko kilpailu oli täysin epärelevantti. Jos kasarivuosien suosituin euroviisuedustaja on valittava, ehdottaisin Kirkan kappaletta Hengaillaan.

Myytti 8: Pixiesin Surfer Rosa ja Sonic Youthin Daydream Nation olivat vuonna 1988 todella merkittäviä albumeja, jotka musiikkiyleisö otti innostuneesti vastaan. Kukaan ei tiedä mitään Eighth Wonderia eikä takuulla tiennyt silloinkaan.

Murrettu. Eighth Wonder -yhtyeellä oli vuonna 1988 kaksi hittisingleä, I’m Not Scared ja Cross My Heart, aivan singlelistamme huipun tuntumassa. Pixiesin ja Sonic Youthin nykyään klassikoiksi ylistettyjä albumeja ei listoilla nähty.

Myytti 9: 1980-luku oli homodiskon kulta-aikaa.

Murrettu. Seksuaalivähemmistöjen kulttuurinen hyväksyntä ei edennyt juuri lainkaan 1980-luvun alussa ja puolivälissä. Asiaan vaikutti konservatiivinen aatesuhdanne sekä aidsin leviäminen, josta syytettiin täysin yleisesti homomiehiä. Tanssimusiikin heteroutumista kuvaa hyvin, että vuosina 1977–79 jatkuvasti homoudesta vihjaillut Village People alkoi 1980-luvun puolella laulaa selvästi naisista. Tosin 1980-luvun brittiläisessä popskenessä vaikutti paljon homoja, mutta iso osa heistä tuli kaapista vasta myöhemmin – esimerkiksi Pet Shop Boysin Neil Tennant vuonna 1994 ja George Michael 1998. Huhuja tietysti liikkui, mutta kasarilla homous oli yleinen negatiivinen leima, joka lyötiin ahkerasti vaikkapa Modern Talkingin Dieter Bohleniin ja Bernd ”Thomas Anders” Weidungiin – joilla kummallakin on ollut vaimoja ja tyttöystäviä. Klubimusiikin homoseksuaaliseen puoleen alettiin suhtautua positiivisesti vasta 1990-luvulla mm. Madonnan Justify My Loven myötä. Sana ”homodisko” ei tuohon aikaan viitannut missään tapauksessa 1980-lukulaiseen syntikkapoppiin, vaan leimallisesti 1970-lukulaiseen klubimusiikkiin.

Myytti 10: 1980-luvun musiikki kuulosti jo 1990-luvun alkaessa niin leimallisen ”kasarilta”, että sen soundeista haluttiin eroon. Siksi vuonna 1991 Nirvanan Smells Like Teen Spirit oli niin valtava kumous ja U2:n Achtung Baby kuulosti niin itsetarkoituksellisen erilaiselta.

Murrettu. 1980-luvun soundi ei kuulostanut 1990-luvun alussa yhtään miltään. Nykyään 1980-lukulaiseksi mielletty tuotantotapa oli niin sataprosenttinen standardi kaikilla populäärimusiikin osa-alueilla, että vielä Smells Like Teen Spiritin ja Achtung Babyn aikoihin se oli yksinkertaisesti normaali. On myös muistettava, että Nirvanan Nevermind-levyn soundi kuulosti aikalaisten korvaan lähinnä punk-versiolta Metallican soundista ja Achtung Babyn äänimaailmakin yhdistettiin esim. Soundi-lehdessä The Unforgettable Fire -albumiin (1984). Radikaalimpaa muutosta edusti Lenny Kravitz, joka luotti yksinomaan 1960-lukulaiseen studiotekniikkaan – mutta vuonna 1991 sekin nähtiin luonnollisesti 1960-lukulaisena eikä 1990-lukulaisena. Uusi vuosikymmen ehti kulua aika pitkälle, ennen kuin 1980-luvun tuotantotapa alkoi kuulostaa 1980-luvulta eikä normaalilta.

Ja tosiaan, ”kasari” merkityksessä ”1980-luku” lanseerautui suurelle yleisölle MoonTV:n Kasari-ohjelman myötä vuonna 2000.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s