Musiikkia Woodstock-aikakaudelta #3

Kolmas osa Woodstock-soittolistatrilogiasta oli alun perin ajatuksena julkaista yhtenä festivaalin vuosipäivistä (15.–18.8.). Kirjoittelija oli kuitenkin juuri nuo päivät reissussa ja mökkeilemässä. Kun seuraava viikonloppukin suhahti ohi ilman mainittavaa luomisboostia, hommat jäivät suosiolla syyskuun ensimmäiselle täyspitkälle viikolle. Nytkin on hipahtavaa festarijännitystä ilmassa, kun viikonloppuna on Tampereella luvassa kiehtova Maagillinen teatteri. Woodstockiin sitä ei käy sekoittaminen, mutta osa hipeistä olisi kyllä diggaillut ideaa mystisyyden sävyttämästä kartanonpihafestarista, jonka esiintyjien nimet ilmoitetaan selvittämättöminä riimuntapaisina – ja vasta jälkikäteen selkokielellä. Niinpä Mus.Org.Sky sulkee ympyrän levittäen biisilistan aikaskaalaa entistäkin pidemmälle poispäin Woodstockin ajankohdasta. S’il vous plait.

1. Peter SarstedtWhere Do You Go to My Lovely (1969)

Englantilainen Peter Sarstedt tunnetaan yhden hitin ihmeenä. Vaikka Where Do You Go… oli brittilistan ykkönen ja kansainvälinen menestys, sitä on hankala mieltää hitiksi tai ylipäänsä miksikään varsinaisen popkulttuurin kautta tarkasteltavaksi. Hippiaikaan eläytyen tämän mainion folkviisun voisi mieltää yhdeksi klassikoksi ”uudessa” kulttuurissa, joka on kumoamaisillaan vanhan kulttuurin.

2. The Lemon Pipers — Green Tambourine (1967)

Sitruunapiipareiden tunnetuin biisi kuuluu 60-luvun lopun valitettavan yleiseen sarjaan ”hittinikkarit väänsivät biisin – bändi napattiin esittämään sen”. Tästä johtuen Green Tambourine mielletään joskus purkkapopiksi, mutta hippiajan zeitgeist on siinä hyvin vahva. Ikävä kyllä tuotantokoneisto tuputti seuraavaksi singleksi hääaiheisen Rice Is Nicen, mikä ei mennyt läpi alkuunkaan Vihreän tamburiinin mitoissa. Arvioivatko tuottajat zeitgeistin niin pahasti väärin? Lemon Pipersin omat biisit poikkesivat radikaalisti tuottajien tekemistä.

3. Oliver — Good Morning Starshine (1969)

Hair-musikaali oli Woodstockin tavoin yksi 60-luvun loppuvuosien tärkeimpiä eventtejä – siksikin, että siitä napattiin monia aikakauden hittiviisuja. Aquarius ja Let the Sun Shine In tunnetaan sekä erikseen että yhdessä (tunnetun medleyn levytti The 5th Dimension), nimirallatuksen nosti listoille perheyhtye The Cowsills – ja ehkä kaikkein parhaaksi Hair-hitiksi nimeäisin Oliverin esityksen kappaleesta Good Morning Starshine. Tässä on hieman mahtipontistakin ”maailma muuttuu nyt eikä 15. päivä” -tunnelmaa.

4. The Peppermint Rainbow — Walking in Different Circles (1968)

Musatoimittaja Waldemar ”Jukka” Walleniuksen yhdeksi hippiajan huonoimmista bändinnimistä valitseman Piparminttusateenkaaren takana oli sama tuotantokoneisto kuin Lemon Pipersin. Sangen poppia on tämäkin yhtyeen ensisingle, joka jäi ansaitsemattoman vähälle huomiolle – seuraava Will You Be Staying After Sunday sentään ponnahti listoille. Bändin bongasi alun perin levy-yhtiölle The Mamas and the Papas -laulaja Cass Elliot, ja Lamdinin siskosten laulusoundia verrataan usein Spanky and Our Gangiin, jolla silläkin on Mamma & Pappa -yhteyksiä. Kun lisäksi ”Papa” John Phillips muun muassa kirjoitti Scott McKenzien klassisen San Franciscon, on syytä tajuta tuon ryhmän merkitys koko 60-luvun lopun populäärikulttuurille.

5. Strawberry Alarm Clock — Sit With the Guru (1968)

Meditation, ooooh? Totta kai Mansikkaherätyskello tarvitaan vielä tähän nimilistaan! Bändistä ja myös biisistä onkin jo aiemmin näpytelty samoilla sivuilla.

6. Sly and the Family Stone — Poet (1971)

”My only weapon is my pen”, alkaa tämän yksinkertaisen ja toisteisen laulun teksti – tähän tiivistyykin monen luovan hippi-ihmisen rauhan ja aktivismin filosofia. Sylvester Stewart ja hänen kiviperheensä kuuluu siihen artistiryhmään, joka ihan oikeasti esiintyi Woodstockissa. Lisäinfoa kappaleen artistisesta kontekstista täällä.

7. The Moody Blues — Isn’t Life Strange (1972)

Hieman nätimpää ja mahtipontisempaa tähän väliin. 60-luvun puolella esimerkiksi varsin tunnetun hymnin Nights in White Satin julkaissut yhtye nautti 70-luvun alkuvuosina mahtavaa suosiota, ja sen mystiset teemat innoittivat muun muassa Hectorin albumia Herra Mirandos. Moodyjen muuten piti alun perin esiintyä Woodstockissa (bändin nimi oli jopa painettu ensimmäisiin julisteisiin!), mutta hippikauden tiimellyksessä klopit tulivat valinneeksi mieluummin keikan Pariisissa.

8. Love AffairSpeak of Peace, Sing of Joy (1970)

Mielenkiintoinen tarina. Love Affair tuli ensin tunnetuksi popsoul-purkkabändinä, jonka tunnetuin hittisingle oli Everlasting Love – jonka yhtye sai levytettäväkseen Marmaladen kieltäydyttyä. Yhden hitin [ihmeen] rasite ja pintapopleima kyllästyttivät Love Affairia niin, että vuonna 1970 he sanoutuivat irti kaikesta aiemmasta ja keskittyivät tekemään levyllisen psykedeelistä ja progressiivista musiikkia, josta he itse oikeasti tykkäsivät. Tämä oli 70-luvun alun zeitgeistin mukaista: muun muassa The Tremeloes ja mainittu Marmalade valitsivat saman tien, moni aiemmin singlehittibändeissä vaikuttanut muusikko ajautui uudentyyppisiin kokoonpanoihin ja Suomessakin esimerkiksi Jukka Kuoppamäki päätyi kokeilemaan rockimpaa ja katu-uskottavampaa tyyliä. Uskottiin tosissaan, että pop ja iskelmä häviäisivät 60-luvun vallankumouksen jälkimainingeissa. Näin ei käynyt, ja Love Affairin kokeilukin sai tylyn lopun: sen enempää single kuin albumikaan (New Day) ei menestynyt. Tämä on tietysti harmi, sillä levyn Jethro Tull -tyyppinen matsku pelittää ihan oikeasti.

9. Shocking BlueInkpot (1972)

Kiinnostava tarina on tämäkin: hollantilainen Shocking Blue on Manner-Euroopan ainoa varsinainen hippityyppinen poprockbändi, joka nautti kansainvälistä menestystä. Progebändejähän kyllä tunnetaan enemmänkin. Suomessa nimellä Kirjoita postikorttiin tunnettu Send Me a Postcard (1969) on alkuperäisversionaan Jefferson Airplanen Somebody to Loveen samastuva psykedeliapläjäys, sitä seurannut Venus tietysti kaikkein suurin klassikko – ja myöhempiin hitteihin lukeutuu muun muassa tämä iloluontoinen shuffle, jonka lyriikat on joskus ymmärretty seksuaalisiksi. Mene ja tiedä.

10. Joan BaezDida (1975)

Niin ikään Woodstockissa esiintyneen Joan Baezin mielestäni hienoimmasta biisistä on olemassa kaksi versiota. Ensimmäinen, hillitty ja akustinen versio ilmestyi espanjankielistä folkia käsittäneellä levyllä Gracias a la vida (1974). Siihen asti varsin ”kurinalaista” musiikkia levyttäneen Joanin yhtyesoitannolliset ja improvisatoriset intohimot pääsivät kuitenkin valloilleen Diamonds and Rust -albumin sessioissa, ja niinpä Dida levytettiin täysin uusiksi. Minusta tässä esityksessä kulminoituu se, mikä 70-luvussa oli niin hienoa: musiikin annetaan elää ja lentää, ja silti lopputuloksessa on puoleensavetävää rytmiä ja sielua. Kukas siellä laulaakaan toista ääntä…? Toki toki, Joni Mitchell.

11. Return to Forever — Earth Juice (1974)

Lopuksi pientä ajatusleikkiä: entäpä, jos joskus hipahtavan aikakauden loppupuolella olisi todella järjestetty Maagillisen teatterin tyyppinen tapahtuma vähän woodstockimmassa kokoluokassa, ulkolavan lisäksi olisi tarjolla ollut myös sisälava ja sen edessä huuruista myöhäisillan biletystä varten tanssilattia? Taatusti siellä olisi kuultu antaumuksellista soitinimprovisointia, mutta samaan aikaan tietoista pyrkimystä tanssittavan rytmin luomiseen. Earth Juicen aikaan diskomusiikki oli vasta etsimässä muotoaan, ja myöhempi geneerisyys ei ollut vielä kasautunut ”four on the floor” -biitin ympärille. Ehkä tässä on taltioituna se ohikiitävä hetki, kun kimalteleva peilipallo ja kurainen, mutta onnellinen flower power -kansa ovat jollakin metafyysisellä tasolla yhtä.

Mainokset