Mus.Org.Sky ottaa kantaa: musiikkijournalismi, osa 2

Syksyllä 2014 sai populäärimusiikkia seuraava kansa kuulla uutisen. Kaksikymmentä vuotta ilmestynyt Sue-lehti ilmoitti lakkauttavansa printtilehden ja keskittyvänsä jatkossa pelkkään nettimediaan. Vain hetkeä myöhemmin Suelta tuli toinen ilmoitus: myös verkkojulkaisu lakkautetaan. Musiikkimediassa eivät siis kriisaile ainoastaan printtilehdet, vaan kaikki julkaisumuodot.

Samoihin aikoihin tuli jobin(?)postia myös kotimaisen musamedian nestoreihin kuuluvalta Rumbalta. Entisaikoina tuhkatiheään ilmestyneestä lehdestä ilmoitettiin, että vuonna 2015 julkaistaan vain viisi numeroa. Viisi. Jopa 1970-luvun laululiikkeen Uusi Laulu ilmestyi aikanaan yhtä usein. Rumban nettimedia tietysti elää ja voi väliäkö-sillä-miten, mutta sen julkaisut ovat jo kauan olleet lähellä julkkisjuorulinjaa eli juuri sitä meininkiä, jolle vastineena Rumban kaltaiset ”vaihtoehtoiset” rock(!)lehdet alun pitäen perustettiin. Suoraan sanoen: odotan Suen kaltaista lakkautusilmoitusta myös Rumbalta vielä tänä vuonna.

Soundilla on sen sijaan eri meininki. Lehti täytti alkuvuodesta hurjat 40 vuotta, ja sen myötä järjestettiin myös juhlapaneeli Tampereen pääkirjaston Metson musiikkiosastolla. Paikalla olivat Soundin nykyinen sekä entinen pitkäaikainen päätoimittaja – Mikko Meriläinen ja Timo Kanerva – yhdessä lehden toimittajalegendoihin kuuluvan Jussi Niemen kanssa. Varsinkin viimemainitun jutuista tuli kuuntelijalle hyvä fiilis. Vaikka Meriläinen höpisikin pari sivulausetta musamedian kriisin luomista paineista ja lehteä julkaisee nykyisin sama Pop Media kuin Rumbaakin, on silti päivänselvää, että Soundi on tehnyt oikein jotakin, mitä Rumba – ja mahdollisesti myös Sue – on tehnyt väärin. Mitä se voisi olla? Ehkä turhan tuotekehittelyn puute? Soundi on aika lailla sama lehti tänään kuin 90-luvulla.

Mietitään ensin hetkinen, millaista musiikkimediaa Suomessa vuonna 2015 tarvitaan. Popmaailman nopeita käännöksiä äkkipäätä uutisoivaa pikamediaa? Tuskin. Asiat löytävät niistä kiinnostuneiden lukijoiden silmät internetin välityksellä joka tapauksessa. Popmaailman instituutioita ylläpitävää valtakulttuurin pönkittäjää? Tuskin. Tietyt mahtinimet (sanotaan nyt esimerkkeinä Paul McCartney, Eppu Normaali, Metallica, CMX ja Muse) kiinnostavat tiettyjä yleisöjä joka tapauksessa, mutta joku Olavi Uusivirta, Interpol tai Irina ei mielestäni tarvitse omaa mediaa muistuttamaan, että ne ovat ”jotain”. Ilman muistuttajaa ne tuskin olisivat sitä jotain. Soundi edustaa enemmän ensin mainittuja kuin jälkimmäisiä. Entäpä, tarvitsemmeko popmaailman pintajulkkisten salojen paljastajaa? Höpö höpö. Kökköä mitä kökköä. Aikaansa innokkaasti seuraavaa vaihtoehtomediaa, joka menee mieluummin pikkupubiin vilkuilemaan mahdollisia tulevia suuruuksia kuin isoon klubiin töllöttämään nykyisiä suuruuksia? Ehdottomasti!

Seuraavaksi tulee mieleen kysymys formaatista. Olemme saaneet lukea kyllästymiseen asti, kuinka nimenomaan printtimedia on kriisissä ja kaikella digitaalisella on rajattomat markkinat. Tämän kuplan luulisi jo poksahtaneen vitkastelijoidenkin päässä. Sue ei sitten lakkauttanutkaan pelkkää printtilehteä, vaan koko kaluston. Myös nettimusamedia Nuorgam lopetti toimintansa vuoden 2013 lopuksi – ja mitä viime kädessä koko mediasta muistettaneen parhaiten? Ehkä – silkan olemassaolon ohella – ”Nuorgamin printti”, ainoa paperimuotoinen julkaisu, joka rahoitettiin Mesenaatti-joukkorahoituksen avulla? Kaiken kukkuraksi zinet eli pienlehdet ovat selvästi olleet tekemässä comebackia ja herättämässä uutta mielenkiintoa – samaan aikaan, kun vinyylit ovat vakaassa nousussa, c-kasetti on katu-uskottava julkaisuformaatti (Jukka Nousiainen!), eikä cd-levy suostu millään häviämään. Eikö nyt vitkastelijoidenkin luulisi käsittävän, että fyysiset julkaisuformaatit eivät tee kuolemaa, vaan niissä on suorastaan tulevaisuus?

Villinä ehdotuksena uskaltaisin väittää, että parasta, mitä Suomen musiikkimedialle voisi tapahtua, olisi isosti puffattava aidosti vaihtoehtoinen zine. (Sue oli alun perin zine ja näytteli sellaista loppuun asti, vaikka todellisuudessa zineys oli jäänyt siitä 1990-luvulle tai 2000-luvun alkuun. Epäilemättä juuri valtamedioituminen tappoi Suen viime kädessä.) Uudella zinellä voisi olla nettisivut, mutta ne eivät yrittäisi korvata paperiversiota vaan täydentää sitä. Mihinkään ”itsensä myymiseen” zine ei lähtisi. Se ei kirjoittaisi Haloo Helsingistä eikä Cheekistä, vaan yksinomaan niistä suuruuksista, mitä Suomen – ja ymmärrettävältä osin muun maailman – pubeissa, treenikämpissä ja olohuoneissa tänäkin päivänä toimii saamatta itseään läpi valtamediaan. Epäilemättä laaja zinejulkisuus toisi myös levytys- ja markkinointisopimuksia täysin uudenlaisille artisteille ja, mikä parasta, uudenlaiselle musiikille. Entäs ne instituutiot? Niillä on Soundi. Ne kiinnostanevat riittävästi pitääkseen yllä yli 40-vuotiaan klassikkolehden. Entäs popmaailman pintajulkkikset? Niillä on pinnallis-kaupallinen valtamedia. Ne edustavat populäärimusiikin banaaleinta sektoria, eivätkä ne ansaitse lisäpönkitystä. Todellakaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s