Mus.Org.Sky. ottaa kantaa keskusteluun musiikkijournalismista

Kuluvan syyskauden aikana on kantautunut suomalaisen musiikinharrastajan korviin kaksi merkittävää uutista suomalaisesta populäärimusiikkimediasta. Ensimmäinen oli tietysti Soundi-lehden siirtäminen A-lehdiltä Pop Medialle, jonka alaisuuteen kuuluvat jo ennestään Rumba, Rytmi ja Inferno. Toinen yllätys tupsahti nettimedian suunnalta, kun ylistetty Nuorgam (www.nrgm.fi) ilmoitti lopettavansa toimintansa 30.11.2013.

Kokonaisuutena nämä uutiset merkitsevät popmedian (sic) supistumista entisestään. Soundi, Rumba ja Rytmi samassa mediatalossa? Jokin ei täsmää. Pop Media ehtikin jo sittemmin ilmoittaa aloittavansa yt-neuvottelut. Voimme olettaa, että yksi mediatalon lehdistä lakkautetaan. Kyseessä on tuskin Soundi, joka on ilmestynyt vuodesta 1975, selvinnyt paristakin pahasta kriisistä ja lienee näistä kolmesta vahvin brändi. Todennäköisempi lakkautuksen kohde on Rytmi, joka on läpikäynyt 2000-luvulla kaksi kokonaisvaltaista uudistusta eikä tunnu oikein löytävän linjaansa. Toisaalta Soundikin on uusi tulokas verrattuna Rytmiin, jonka ilmestyminen alkoi jo 1934! Vaikka kyseessä oli alun pitäen jazzlehti ja sikäli täysin eri lehti kuin nykyään, Pop Medialle voisi olla ylpeydenaihe ylläpitää ”maailman kolmanneksi vanhinta” yhtäjaksoisesti ilmestynyttä musiikkijulkaisua. Lakkautetaanko sittenkin Rumba, näistä kolmesta nuorin (tosin jo 30-vuotias) ja niin ikään selvästi epäonnistuneen linjauudistuksen tuore uhri?

Tietysti voi olla, että kaikki kolme Pop Median popmediaa (taas sic) jatkavat ilmestymistään. (Infernolla ei ole popin kanssa mitään tekemistä.) Siinä tapauksessa hämmentää ajatuskin, kuinka mediatalo saa pidetyksi Soundin, Rumban ja Rytmin edes näennäisesti erillisinä lehtinä. Sue on nyt ainoa valtakunnallisen luokan pop- ja rocklehti, joka tulee sylttytehtaan ulkopuolelta. Levynkeräilypainotteinen Pop jättäytyi kuin vaivihkaa ilmestymättä jo vuonna 2011.

Nuorgam on ollut 2010-luvun kotimaisen musiikkimedian yllättävä menestystarina. Ei-kaupalliselta pohjalta toiminut Nuorgam on julkaissut ainoastaan yhden paperilehden, ”Nuorgamin printin”, jonka rajoitettu painos rahoitettiin kokonaan ennakkotilauksilla. Sivuston toiminta on kuitenkin jäämässä kahteen ja puoleen vuoteen, kaatumassa omaan mahdottomuuteensa ja synnyttämässä uuden aukon suomalaiseen musiikkimediaan. Nuorgam yritti kuroa umpeen kaupallisen median (johon Suekin kuuluu, vaikka ylläpitää toista imagoa) ja amatööripohjaisen nettimedian välillä. Yritys kuitenkin näyttää epäonnistuneen – vai onnistuiko se ja sivusto lakkautetaan juuri siksi?

Nuorgamia on kiitelty monelta taholta, joten sallinemme tässä yhteydessä pienen kritiikkipuheenvuoron. Minusta Nuorgamin ongelma oli, ettei se kyennyt tarjoamaan todellista vaihtoehtoa musiikin valtamedialle. Kyse ei ole siitä, ettei sen kapasiteetti riittänyt Rumban, Suen ynnä muiden kukistamiseen (vaikka sivuston jatkumisen kannalta näin olisikin), vaan siitä että Nuorgam edusti liian samanlaista linjaa kuin kaupalliset mediat. Sen kirjoittajat sijoittuivat selvästi samaan sosiokulttuuriseen lohkoon kuin kaupallisen musiikkimedian kirjoittajat, mikä tarkoittaa, että Nuorgam kehui (tai vaihtoehtoisesti haukkui) pääsääntöisesti ihan samoja artisteja ja samoja levyjä kuin Rumba, Soundi, Sue ja Rytmi. Se pönkitti samoja instituutioita, ja esti samoja haastajia haastamasta instituutiot, kuin valtamedia. Kun Nuorgam julkaisi artikkelin Pet Shop Boysin levyistä, saattoi olla varma, että Behaviouria, Actuallya ja Fundamentalia (!) taas kehuttiin Elysiumin ja Releasen (!) saadessa lisää kuraa niskaansa. Kun Nuorgam listasi ”2000-luvun nerot”, oli päivänselvää, että kärkeen selvisi massasuosikista ”uskottavaksi” artistiksi muuttunutta Kanye Westiä ja eksentristä Rättöä & Lehtisaloa eikä… Sadier/Ganea. Ei edes Bergeä ja Brundtlandia, koko listalla. Jumalauta, Beyoncékin on sentään sadan parhaan joukossa!

Tampereella järjestettiin kuluneen lokakuun puolivälissä Lost in Music -festivaali. Meidän porukkamme vietti lauantain myöhäisiltaa Telakalla, jossa esiintyivät muun muassa Tuomo ja virolainen Odd Hugo. Samaan aikaan YO-talolla olisi esiintynyt mm. Husky Rescue. Nuorgamin toimittaja meni sen sijaan Pakkahuoneelle, jonka iltaa tähdittivät prameasti Olavi Uusivirta, Anssi Kela, Jonna Tervomaa, Krista Siegfrids, Damn Seagulls, Lovex ja Katri Ylander. He ovat valtavirta-artisteja, joista saa kivoja kuvia nettiin. Vapaaehtoisvoimin pyöritettävän nettimedian kohdalla kysymys voi olla siitä, että yksittäistä toimittajaa ei kiinnostanut indie-soul, neofolk eikä koliseva indie-elektropop niin paljon kuin keskitien poprock. Ongelmana tässä kuitenkin on, että kaupallisen valtamedian toimittajat menevät niin ikään keskitien poprockin perässä ja lopputuloksena musamedian seuraajalle jää vaikutelma, että Lost in Musicin oleellisin sisältö oli hyvä valikoima valtavirta-artistien keikkoja. Jos popmedia (jälleen sic) haluaisi tarjota vaihtoehdon, se ei missään tapauksessa menisi valtavirta-artistien perässä. Valitettavasti tuo aiemmin mainittu ”sosiokulttuurinen lohko” tarkoittaa, että toimittajia kiinnostaa enemmän hännystellä tänään huipulla olevia kuin oikeasti etsiä sitä kuuluisaa Jotain Ihan Muuta. Ei liene yllätys, että Nuorgamissa on oikeasti samoja kirjoittajia kuin valtavirtamedioissa, joten sivuston ”vaihtoehtoisuus” on käytännössä harhaa. Tämän kohkauksen keskellä on toki muistettava, että Nuorgamin jutuissa on tullut vastaan myös paljon ihan hyvää ja mielenkiintoista.

Tosiasiassa se, mikä kahdessa edellisessä kappaleessa näyttäisi Nuorgamin ongelmalta, on pohjimmiltaan Rumban, Soundin, Rytmin ja Suen ongelma. Ne ovat luoneet tähän maahan popmedian (vielä kerran sic) yleisformaatin, joka muistuttaa brittiläisten esikuviensa – ennen kaikkea New Musical Expressin – formaattia. (Tai oikeammin Soundi ja Rumba ovat luoneet formaatin; Sue ja Rytmi, keskenään täysin eri suunnilta tulevina, ovat adoptoineet sen.) Lehdet kirjoittavat yhtäältä pinnallisista höttöartisteista (uusimman Rumban kanteen olivat saaneet nimensä Robin, Cheek, Musta Barbaari ja PMMP), toisaalta lokeroituneista genreartisteista (iänikuiset Metallicat, Apulannat ja Kotiteollisuudet) ja kolmanneksi tietyistä indienimistä, jotka kanonisoituvat omaksi ajakseen kaikkiin katu-uskottavaa teeskenteleviin musamedioihin, vaikkei niitä oikeasti kuunnella kuin erikoisuutta tavoittelevissa hipsteripiireissä. Vanhemman musiikin edustus painottuu 1970-luvun jälkeisiin vuosiin, vaikka 70-, 60- ja jopa 50-luvun musiikin yleisö on tänä päivänä laajempi kuin pitkään aikaan. Sitä paitsi esimerkiksi vuodelta 1981 muistetaan mieluummin Soft Cellin Non-Stop Erotic Cabaret ja Van Halenin Fair Warning kuin ELO:n Time ja Paul Oxley’s Unitin Living in the Western World, koska edellisistä ensimmäinen on muita coolimpi ja toinen sopii muita paremmin ”näistähän me pojat oikeasti aina tykätään” -diskurssiin. Jälkimmäisillä on omat yleisönsä, mutta ne eivät ole cooleja yleisöjä eivätkä oletettuja, stereotyyppisiä tavallisia hyviä jätkiä.

Tässä vaiheessa kirjoittamista huomaan, että artikkelista on vaikeaa löytää jonkinlainen punainen lanka. Yritän nyt kuroa eri juonteita yhteen: suomalaisen populäärimusiikkijournalismin suurin ongelma on näkemyksen suppeus. Musiikin menneisyys nähdään samalla yhdenmukaisella tavalla, nykyhetki nähdään samalla yhdenmukaisella tavalla ja, yllätys yllätys, myös tulevaisuus nähdään samalla yhdenmukaisella tavalla. Popmedia (sick sick sick) vuosimallia 2013 on liian mieltynyt tämänhetkisiin trendeihin, ovatpa ne sitten pintatrendejä tai näennäisesti syvempiä trendejä, voidakseen olla alustana minkäänlaiselle musiikin kulttuurivallankumoukselle. Uusia tuulia etsitään (jos ylipäänsä etsitään) lähinnä sieltä, mihin vallitseva tilanne näyttää suuntaa, ja menneisyyden uusarviotakaan ei oikeasti tehdä vaan jäädään vallitsevaan tilanteeseen. Koska Mus.Org.Sky. on sitä mieltä, että tuo vallitseva tilanne tai nykytrendien yhdistelmä on kaunista kieltämme käyttäen paska, se ei voi muuta kuin toivoa entisille medioille ”ei pahaa, muttei hyvääkään” ja tehdä itse vähäiseltä, mutta ainakin ihan varmasti vaihtoehtoiselta pohjalta ihan omaa musiikkijournalismia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s