Mus.Org.Sky. ottaa kantaa formaattikeskusteluun

Kaikkihan me sen tiedämme. Fyysinen äänilevy on ”tehnyt kuolemaa” jo koko 2000-luvun. Jo 1990-luvun loppuvuosina edistyneimmät alkoivat cd-levyjen ostamisen sijaan ladata mp3-tiedostoja netistä. Vuonna 1999 avattiin Napster, nykyisten streaming-palvelujen edelläkävijä. Äänilevymyynti on ollut melko tasaisessa laskussa. Uuden sukupolven sanotaan kuluttavan musiikkia eri tavoin kuin me äänilevyajan ihmiset – eikä siinä mitään pahaa, emme voi sille mitään eikä pitäisikään voida. Musiikin tulevaisuus on musiikkitiedostojen lataamisessa, musiikkivideoiden nettikatselussa, striimauksessa ja kenties uusissa, toistaiseksi tuntemattomissa formaateissa. Niinkö tosiaan?

Syksyllä 2012 näimme televisiossa ensiväläykset ohjelmasarjasta Vain elämää. Siinä joukko erilaisia suomalaisia keskitien artisteja esitti toistensa kappaleita näennäisen intiimissä ilmapiirissä. Mitään kummempaa taiteellista annettavaa ohjelman musiikkiesityksillä ei ollut, mutta siitä huolimatta sarjasta tuli hyvin suosittu ja melkoinen popkulttuuri-ilmiö. Lopulta julkaistiin Vain elämää -albumi. Paitsi, että äänilevymyynti on ollut laskussa, myös albumiformaatille on ennustettu kuolemaa jo iät ja ajat: ihmiset haluavat ”biisejä”, eivät musiikillisia kokonaisuuksia. Mutta marraskuussa julkaistua Vain elämää -albumia myytiinkin vielä saman vuoden aikana yli 164 000 kappaletta. Myyntilukema on käsittämätön, sillä esimerkiksi Hurriganesin vuonna 1974 julkaisemaa klassikkoalbumia Roadrunner on vielä tänäkin päivänä (noin 39 vuotta julkaisustaan!) myyty vain reilut 170 000. Sen ohi Vain elämää pyyhkäisi takuulla jo alkuvuonna, vaikkei virallista lukua olekaan ilmoitettu. Tv-sarjan kokoelmalevyn myynti on (ja varsinkin oli) niin tolkutonta, että vastaavaan vauhtiin on Suomessa kyennyt enintään Dingon Kerjäläisten valtakunta. Se ilmestyi vuonna 1985 – kauan ennen striimailua ja ämpeekolmosia.

Toisaalla on puhuttu vinyylilevyn paluusta. Ilmiöön heräsi jopa Tampereen kaupunginkirjasto, joka hankki musiikkiosastolleen sadan vinyyliäänilevyn kokoelman – luovuttuaan vuosikaudet aiemmin koko vinyyliformaatin käytöstä. Me kirjastonkäyttäjät tiedämme, että kirjastoissa tapaa aina seisoa hyllyssä jotakin vakiokamaa; saatamme myös tietää, että joitakin uutuuksia hankitaan hyllyyn seisomaan, kun lainaajia ei vain kiinnosta. Mutta pääkirjasto Metson uusi sadan vinyylin kokoelma on välillä ollut kokonaan lainassa. Vinyyli-ilmiön huomaa myös, kun käy levyjä myyvissä kauppaliikkeissä. Paitsi, että Anttilakin myy nykyään vinyylejä – oltuaan vuonna 1993 edelläkävijä vinyyliformaatin siirtämisessä ”historiaan”! – huomaamme esimerkiksi Helsingin Keltaisen jäänsärkijän kaltaisissa second hand -myymälöissä, että nuoret aikuiset musiikinkuluttajat pläräävät vinyylejä enemmän kuin cd-levyjä. Aikanaan cd-levyn erinomaisuutta vinyyliin nähden perusteltiin kompaktiudella ja käytännöllisyydellä; sittemmin myös mp-kolmosia on puolustettu samankaltaisin argumentein, ts. ne ”mahtuvat” mp3-soittimiin, jotka mahtuvat taskuun. Mutta vinyyliäänilevy ja sen suosio toimivat täysin eri pelisäännöillä.

Vain elämää -albumia on siis myyty enemmän kuin mitään äänilevyä Suomessa ennen 1980-luvun puoliväliä. Vinyylilevyt ovat tehneet valtaisan comebackin. Vain elämää -albumia ei ole julkaistu vinyylillä.

Tästä on helppo tehdä joitakin johtopäätöksiä. Ensiksikin, albumiformaatti ei tee kuolemaa eikä ole vielä edes varsinaisessa kriisissä. Toiseksi fyysinen äänilevy ei tee kuolemaa sen enempää. Kolmanneksi fyysisen äänilevyn hengissäpysyminen ei riipu pelkästään vinyylin paluusta. Tuntuva osa Vain elämää -albumin myynnistä on varmasti digitaalisia latauksia, mutta siitä huolimatta cd-levykauppa on käynyt sen kohdalla poikkeuksellisen hyvin. Kuitenkin neljänneksi äänilevymyynti on laskussa. Tämä yhtälö ei tunnu täsmäävän, ellemme ota huomioon muita, formaattikeskustelun ulkopuolisia tekijöitä. Mitä sellaisia voisi olla?

Heitän nyt puskista yhden ehkä yllättävän, joskin monen mielestä latteaotsaisen näkökulman. Entäs jos nykymusiikki ihan oikeasti on niin huonoa ja epäkiinnostavaa, ettei ihmisiä kiinnosta sen ostaminen? Jospas ei olekaan niin, että ”nykyajan ihmiset vain kuuntelevat erilaista musiikkia kuin me 1900-luvun loppuvuosikymmenille juuttuneet”, vaan nykykuluttajalle ei ole saatavilla sellaista tuoretta musiikkia, joka oikeasti innostaisi ja merkitsisi jotain? Kaupalliset valtavirtalevy-yhtiöt suoltavat korporaatiopoppiaan, joka nousee kyllä latauslistojen kärkeen ja Youtube-katselukerroissa mitattuna huipulle, mutta jää kertakäyttöiseksi ja tämän musiikinkuluttaja tietää. Vain elämää -sarjan musiikki on kokonaan vanhan kierrätystä, mutta sellaisen vanhan, joka yhä merkitsee jotain. Ja kun versiot ja levytykset ovat uusia, ne ovat siksi tuoreita. Muistetaan myös, että vuoden 2009 myydyin yhtye maailmassa oli vuonna 1970 hajonnut The Beatles, jolta sattui ilmestymään kokonainen katalogi remasteroituja albumeja.

Kyllä ihmiset haluavat edelleen albumeja. Ihmiset myös pitävät yhä fyysisestä äänilevystä. Mikään ei musiikkialalla ole tehnyt kuolemaa paitsi itse musiikki.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s