Mus.Org.Sky ottaa kantaa: festarit Suomessa nykypäivänä

Viime kesänä (ts. 2013) vierailin jazzien aikaan Porissa. Rahat eivät riittäneet Kirjurinluodon konserttien pääsylippuihin, mutta musiikki kuului hyvin aidan toiselle puolelle ja lavallekin näki etäisesti. Sinä iltana esiintyivät Earth, Wind & Fire, Eric Burdon & the Animals ja Level 42. Ensin mainittu soitti soulia, funkia ja discoa, keskimmäinen brittiläistä rhythm & blues -pohjaista populäärimusiikkia, viimemainittu aikuisrock-vaikutteista valkonaamafunkia. Aitoa jazzia en sinä iltana kuullut. Tänä vuonna Pori Jazz on ilmoittanut pääesiintyjikseen Bob Dylanin, Patti Smithin, Pet Shop Boysin, James Bluntin ja The Isley Brothersin. Ihan mainio kattaus festareilla – paitsi, että Dylan on folk- ja rocklaulaja, Smith tunnetaan punkahtavasta taiderockistaan, PSB esittää elektronista poppia, Blunt lukeutuu brittiläisen aikuispoprockin valtavirtaan ja Isley-veljet edustavat soulia ja rhythm & bluesia. Pori Jazz ei ole ollut jazzfestivaali enää pitkään aikaan, mutta ikinä se ei ole ollut niin kaukana nimensä velvoitteista kuin 2014.

Pori Jazzin kaltainen kotimaisia rockfestareita vanhempi instituutio on myös Kaustisen kansanmusiikkifestivaali, nykyiseltä kansainväliseltä (lue: angloamerikkalaiselta) nimeltään Kaustinen Folk Music Festival. Kansanmusiikkia löytyy Kaustiselta varmasti enemmän kuin jazzia Porista, mutta kotimaan yleisön vetonaulat ovat musiikin toiselta saralta. Heitä ovat muun muassa J. Karjalainen, Jarkko Martikainen, Pauli Hanhiniemi, Timo Rautiainen ja Finlanders. Jii on tietysti levyttänyt folkiakin, mutta hänen nykyinkarnaationsa on rock-artisti muiden listassa mainittujen tavoin – lukuun ottamatta Finlandersia, joka on iskelmällinen tanssiyhtye. Hyvin vanha festivaali on myös Työväen Musiikkitapahtuma Valkeakoskella. Se mainostaa esiintyjälistaansa nettisivuillaan: Eppu Normaali, Juha Tapio, Maarit, Paleface, Jonna Tervomaa, Herra Ylppö et cetera. Rock, pop ja iskelmä ovat siis pääosissa, hiphop bonuksena. Myös 1970-luvulta saakka järjestetty Järvenpään Puistoblues ei ole vielä ilmoittanut tämänvuotisia esiintyjiään, mutta sekin on jo kauan tavannut turvautua houkutinesiintyjiin, jotka eivät edusta varsinaista bluesia vaan ”jotain sinnepäin”. Esimerkeiksi kelpaavat historian varrelta ZZ Top, Carlos Santana ja Lynyrd Skynyrd.

Miksi jazz-, kansanmusiikki-, työväenmusiikki- ja bluesfestivaaleille houkutellaan yleisöä rock-, pop- ja iskelmänimillä? Eivätkö jazz, kansanmusiikki, työväenmusiikki ja blues sinänsä houkuttele riittävästi yleisöä? Tämä on se käsitys, jonka vallassa festareita järjestetään. Todellisuus on kuitenkin toinen, tai ainakin voisi olla. On vaikeaa sanoa, mitä ”työväenmusiikki” oikeasti voisi tarkoittaa vuonna 2014, sillä vaikka viime vuosisadan historia tunteekin kosolti työväen perinnemusiikkia, nykyajan työväen voi olettaa kuuntelevan pääasiallisesti rockia, poppia ja iskelmää. Mutta näihin tyylilajeihin sitoutumalla Työväen Musiikkitapahtuma sinetöi sen, ettei varsinaisella työväenmusiikilla ole nykyisyyttä. ”Kansanmusiikki” on myös kiistelty käsite, sillä rockia on tykätty kutsua uudeksi kansanmusiikiksi jo 1960-luvulta lähtien ja iskelmääkin on usein sellaiseksi nimitelty. Mutta koska kansanmusiikille on olemassa perinteisempikin merkityssisältö ja rockille, popille ja iskelmälle on omat musiikkitapahtumansa, Kaustinen voisi luottaa itseensä ja jättää jälkimmäiset väliin. Sitä se ei kuitenkaan tee, eli niitä ei pääse pakoon Kaustisellakaan.

Pori Jazzista on vuosien varrella tullut valtaisa instituutio. Festariväki on varttuneempaa ja varakkaampaa. Historiasta löytyy megaluokan esiintyjänimiä: Bob Dylan (1996), Stevie Wonder, Paul Simon, Sting, Ringo Starr, Ray Charles, Chuck Berry, James Brown, Kanye West, Massive AttackJoe Cocker, Phil Collins, Tom Jones, Elton John ja Santana. Valitettavasti edellä mainittujen joukossa ei ole yhtään jazz-artistia. Tämän pohjalta on helppo ymmärtää, että Pori Jazzista on tullut nykyisenlainen instituutio muiden kuin jazz-artistien ansiosta. Porissa ovat kuitenkin festarihistorian varrella esiintyneet myös Miles Davis, Ornette Coleman, Dizzy Gillespie, Benny Goodman, Cannonball Adderley, Dave Brubeck, Chick Corea, Herbie Hancock, Cab Calloway, Oscar Peterson, Stan Getz, Gerry Mulligan, Jaco Pastorius, Wayne ShorterTomasz Stanko, Dexter Gordon, McCoy Tyner, Modern Jazz Quartet, Art Ensemble of Chicago, Manhattan Transfer, Return to Forever sekä John McLaughlin eri kokoonpanoilla. Plus tietysti kaikki kotimaan jazz-huiput, joka ikinen. On aika hämmentävää, että tuollainen lista ei jo itsessään luo legendaarista instituutiota. Voidaan tietysti väittää, että rock-, pop- ja soul-nimien ansiosta on saatu yleisötuloja, joiden avulla Poriin on saatu myös varsinaisia jazz-huippuja. Toisaalta edelliset tulevat myös kalliimmiksi kuin jälkimmäiset. Tiedä häntä.

Puistobluesin tilanne on täysin erilainen kuin Pori Jazzin. Festivaali nimittäin järjestetään yhä talkootyöllä. Tämä on tietysti erinomainen asia. Yhtä tietysti on ymmärrettävää, että festareille halutaan yleisömagneetteja, jotka houkuttelevat paikalle maksukykyistä väkeä. Mutta jälleen, nämä magneetit tulevat myös itsessään kalliiksi.

Yhtä asiaa musiikkitapahtumien järjestäjät eivät kuitenkaan osaa ottaa huomioon. Keskitien artistien, jotka eivät edusta festareiden varsinaista nimikkotyyliä, mukanaolo syö tuntuvasti tapahtuman uskottavuutta ja ”aitoutta”. Itsensä myyminen on negatiivinen leima. Olen täysin varma, että joukko varsinaisia jazz-diggareita jää menemättä Poriin 1) valtavien pääsylippuhintojen vuoksi, 2) koska heitä ei kiinnosta kuulla jazzin kanssa samassa paketissa samaa perushuttua, jota radiotkin soittavat. Samoin vankkumaton blues-ihminen haluaa festareiltaan bluesia eikä rockia. Kansanmusiikilla ja ehdottomasti myös työväenmusiikilla voisi olla näinä aikoina aitoa kiinnostusarvoa, jota syö huomattavasti rockin, popin ja iskelmän tarjoaminen niiden sijaan. Festareiden järjestäjien pitäisi lopultakin käsittää, että koti-Suomessamme elää valtavasti ihmisiä, jotka eivät välttämättä halua olla tällaisen valtavirtamusiikin – ja koko sen edustaman tyhjänpäiväisen kaupallisen kulttuurin – kanssa missään tekemisissä, mutta jazz, blues, kansanmusiikki ja työväenmusiikki voisivat hyvinkin vetää puoleensa.

Edellä mainitut neljä tapahtumaa edustavat nyky-Suomen kesässä vähemmistöä. Enemmistöä edustavat – tietysti ja ilmiselvästi – rockfestarit. Kaikki niillä esitettävä musiikki ei tietenkään ole rockia. Ilosaarirockissa heinäkuussa esiintyvä Portishead esimerkiksi on lähtöisin triphop-genrestä eikä rokkaa vieläkään, Provinssirockin vetonaulaksi luonnehdittava The Prodigy edustaa lähinnä breakbeatia (ja yleensä klubimusiikkia). Ja niin edelleen. Kaupalliseen populäärimusiikkiin ne silti linkittyvät. On kiintoisaa muistaa tässä yhteydessä, kuinka Ruisrock perustettiin nimenomaan tarjoamaan yleisölleen listakaman sijaan ”vakavampaa popmusiikkia, josta voidaan käyttää nimeä rock”.

Itsekin tietysti kuuntelen enemmän rockia, poppia ja soulia (en sentään iskelmää) kuin jazzia, bluesia, kansanmusiikkia tai perinteistä työväenmusiikkia. Ajankohtaisesta kaupallisesta populäärimusiikista en oikein voi sanoa pitäväni, mutta suomalaisten rockfestareiden tämänvuotiset vetonaulat tuntuvatkin henkivän vahvasti 1990-lukua. Miksi sitten ruikutan jonkin Pori Jazzin ”aidomman” nykytilan perään – enkö vain voisi mennä rockfestareille ja olla tyytyväinen? Yhden kritiikkinäkökulman voisin vielä esittää: on vaikeaa olla tyytyväinen festareilla, joiden vallitseva periaate tuntuu olevan ”jokaiselle jotain joka päivä”. Yhtä hyvää esiintyjää kohden saamme kaksi esiintyjää täydellistä kuraa. Tässäkin järjestäjien laskelmointi saattaa mennä enemmän metsään kuin maaliin. Uskon vakaasti, että on tuhatmäärin minunlaisiani nirsoilijoita, jotka eivät halua Manu Chaonsa, First Aid Kitinsä, Belle & Sebastianinsa tai vaikka Portisheadinsa täydennykseksi tä, Kotiteollisuutta ja Children of Bodomia.

Sunnuntaina 9.3.2014 Yle Teema näytti J. Karjalaisen esiintymistä viimekesäisestä Ruisrockista. Pidin kovasti Jiin Et ole yksin -albumista, mutta live-esityksessä hän kuulosti välillä oman biisinsä karaokelaulajalta. Miksi? Ensiksikin soittajat olivat professionaaleja, Jiin laulu taas mukavasti vähän sinnepäin. Jo tässä on pieni ristiriita, mutta vielä ”pahempaa”: äänentoisto oli kuin suoraan levyltä. Eihän tässä näin pitänyt käydä! Woodstock takaisin!

Mainokset

2 thoughts on “Mus.Org.Sky ottaa kantaa: festarit Suomessa nykypäivänä

  1. Pori Jazz buukkaa pääkonsertteihinsa jazzia ”helpompaa” musiikkia varmaankin sen takia, että piknik-yleisö ja tärkeät yritysasiakkaat pelotettaisiin jazzilla pois. Samaan aikaan jazzkadun ilmaiskonserteissa istuu pilvin pimein väkeä kuuntelemassa ihka aitoa jazzia. Omatkin muistot kyseisen tapahtuman jazz-tarjonnasta painottuvat nimenomaan ilmaiskonsertteihin.

    Kesäfestarit ovat liiketoimintaa, johon liittyy riskejä. Kotiteollisuuden ja Children of Bodomin kaltaisten artistien voidaan ilmeisesti luottaa vetävän aina melko tasaisesti yleisöä. Musiikkimaut ovat kuitenkin nykyään niin moninaisia, että millään yksittäisellä artistilla ei välttämättä varmisteta hyvää lipunmyyntiä. Yleisesti ottaen tämä festareiden kysyntä-tarjonta-mekanismi tuntuu minusta aika mystiseltä sen takia, että ihmisillä voi olla varsin erilaisia motivaatioita mennä festareille samalla, kun järjestäjien on yritettävä keksiä, miten yleisö saadaan maksimoitua ja kulut pidettyä kurissa.

    Festarilippujen hinnat ovat joka tapauksessa nousseet niin paljon viime vuosina, että aika ihmeitä saa tapahtua, että menisin itse muualle kuin Jazzeille (paljon ilmaista kuultavaa). Samaan aikaan puhutaan siitä, että lippufirmojen palvelumaksuja olisi varaa nostaa huomattavasti. Keski-Euroopassa kun ne kuulemma saattavat olla jopa kymmenen euron luokkaa. Huhhuh, sanon vaan.

    • Eiköhän jazz vielä piknikeille sovi, mutta ei tosiaan nykypäivän yritysasiakkaille. Surullista, mutta totta. Jazzkadulla kuullusta musiikista jäi viime vuonna mieleen lähinnä näennäisjazzversio Satumaasta, ja Earth, Wind & Firen jälkeen jotkut mutisivat menevänsä sinnepäin kuuntelemaan Heikki Silvennoista.

      Kesäfestarit tosiaan ovat liiketoimintaa. Kohtalon hetki festareiden tulevaisuuden kannalta sijoittuu jo jonnekin 1970-luvun alkuun. Legendaarisilla Wight-saaren festareilla vuonna 1970 syntyi jo räikeä vastakkainasettelu järjestäjien, joiden näkemykseen osa artisteista avoimesti yhtyi, ja ilmaista livemusaa vaatineiden hippien välille. Seuraavina vuosina Briteissä järjestettiin paljon ilmaisfestareita, joilla tiettävästi aivan erityisesti kunnostautui Hawkwind. Ne kaatuivat omaan taloudelliseen liki-mahdottomuuteensa festari-ideologian ajautuessa ensimmäiseen kriisiinsä (punk- ja discosukupolvelle festarit olivat aluksi hippien hommaa). Siitä on sitten ajauduttu 2000-luvun tilaan, jossa 40–45 vuoden takaiset lipunhinnat tuntuvat jopa inflaation huomioon ottaen huvittavan alhaisilta.

      Asioista kuten kysyntä–tarjonta-mekanismista olen aika lailla samaa mieltä. Hyvin kirjoitettu, kiitos kommentista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s