”Minun aikani”: 1990-luvun loppuvuodet ja 2000-luvun alku

Twitterin puolella tuli vastaan linkki Me Naisten artikkeliin otsikolla ”Miksi rakastamme musiikkia, jota kuuntelimme teini-ikäisinä?”. Välitön reaktio: enhän minä rakasta teini-iän suosikkejani! Varsinkin varhaisteini-iän lempibändit, White Lionit ja Helloweenit herättävät nykyään aikamoista vaivaannusta. Lukioikä oli jo lupaavampaa aikaa, siitä olen kirjoittanutkin. Nelikymppisen vinkkelistä kaikkein omimmalta ajalta musiikin ja populäärikulttuurin osalta näyttää (kiinnostavaa kyllä, ehkä varhaislapsuuden lisäksi) se vaihe, kun olin jo ylittänyt kaksikymppiä. Elämästä oli paljon löytämättä, ja aika paljon sitä niinä vuosina löytyi. Kuvioihin ilmaantui tyttöystävää ja ihan uudentyyppisiä kamuja, oli mukavaa jakaa yhdessä asioita – niin kuin hyvää musaa. Tässä kirjoitelmassa listailen yhtyeitä, artisteja ja levyjä, jotka edustavat sitä kaikkein ominta vaihetta. ”Minun aikaani.”

cardiganslife

a) The Cardigans

Ruotsalaisen ”Villapaidat”-yhtyeen hittisingle Lovefool (1996) oli ihan kiva johdanto, mutta vasta tutustuminen kaverin luona bändin kolmeen ensimmäiseen albumiin (Emmerdale 1994, Life 1995, First Band on the Moon 1996) sai minut käsittämään, kuinka mahtava bändi oli kyseessä. Neljäs albumi, Gran Turismo (1998), sai aluksi säikähtyneen vastaanoton tylympine äänimaailmoineen, mutta pian tykkäsin siitä suunnilleen yhtä paljon kuin edeltäjistään. The Cardigans oli hyvä kirjoittamaan melodioita, luomaan tunnelmia ja käyttämään viittauksia popkulttuurin historiaan, mutta suurin yksittäinen vahvuus oli sointujen käyttö. Tässä asiassa bändi oli suvereeni ja yhtä tunnistettava kuin George Harrison tai Electric Light Orchestra. Sointujen johdattelemat tunnelmat tuovat nykykorviini tietynlaista nostalgiaa, vaikka soittimessa soisi jokin pelkällä singlellä julkaistu kappale, jota en aikanani tuntenut ollenkaan – esimerkiksi 1998 ilmestynyt War.

b) Lenny Kravitz

Retrorokkariksi leimattua Lennyä kuulin ensimmäisen kerran jo 1991 ja tykkäsinkin, mutta Mama Said oli pitkään hänen ainoa albuminsa, johon olin tutustunut. Vuonna 1998 julkaistu 5 herätti kiinnostuksen uudestaan: sen musiikkityyli suuntautui entistä enemmän kohti soulia ja triphopia. Jännä yhtälö. Yhden ystävättären hyllyssä kesällä 2000 oli sekä 5 että sitä edeltänyt Circus (1995), joiden kuuntelun myötä hurahdin Kravitz-musaan lopullisesti. 5 on vielä nykyäänkin varsinainen lemppari. Yksi sen avainraidoista on tanssikelpoinen Black Velveteen. Syksyllä 2001 ilmestyi Lenny-albumi, joka laimensi innostusta. Ysärillä huipulle nousseilla artisteilla tapaa, ikävä kyllä, olla kausi(a), jolloin taannutaan lähinnä oman itsensä tribuuttiartisteiksi.

c) Jamiroquai

Vaikka Jason Kayn johtama funkista ja acid jazzista ponnistanut ryhmä oli kuulunut omille listoilleni jo alkuaikana (Emergency on Planet Earth 1993, The Return of the Space Cowboy 1994), ihan HIRVEÄN iso juttu bändistä tuli Travelling Without Movingin (1996) myötä. Olin edellisvuosina höpsähtänyt Stevie Wonderin 1970-luvun tuotantoon, jota Jamiroquain sanottiin mukailevan. Travelling Without Moving oli ensimmäinen kuulemani ysärialbumi, jota saattoi fanittaa paitsi samoissa mitoissa, myös samoin perustein kuin jotain Songs in the Key of Lifea. Tämän levyn jälkeen Synkronized (1999) tuntui lässähdykseltä, mutta kyllä sitäkin tuli kuunnelluksi ja hyvää musaa löytyi. A Funk Odyssey (2001) oli vielä siihenkin nähden lässähdys ja kaikesta huolimatta edelleen kohtalainen. Dynamiten julkaisuaika (2005) on jo myöhäinen, mutta nykyään sen kuuntelu siivittää samoihin vanhoihin tunnelmiin.

jamtravwm

d) Stereolab

Tämä tuli vähän myöhemmin. Toki englantilais-ranskalainen indieihme oli tehnyt vänkyrää, rytmin, melodian & harmonian pelisäännöt uusiksi laittanutta musiikkiaan jo 1990-luvun alusta, mutta itse törmäsin siihen vasta v. 2000. One Small Step (1996) kuului erään ystävän luona (monien muiden Stereolab-biisien muassa) ja herätti myönteisen huomioni. Tutustuin pikapuoliin Dots and Loops -albumiin (1997) ja innostuin. Vuoden päästä ilmestyi Sound-Dust, joka oli vielä tasapainoisempi levy. Emperor Tomato Ketchup (1996) ja varsinkin Cobra and Phases Group Play Voltage in the Milky Night (1999) nousivat lemppareikseni tulevina vuosina. Stereolabin sukulaisyhtye The High Llamas teki parhaat lättynsä samoihin aikoihin, mutta itse löysin bändin paljon myöhemmin.

e) Depeche Mode

Vuonna 1997 Depeche Mode oli mielestäni maailman paras bändi. Tämä liittyi vain puoliksi vastikään ilmestyneeseen Ultra-albumiin, jota pidin tuskin edes vuoden 1997 parhaana levynä. Oli se silti hyvä. Syyskuussa 1998 näin bändin livenä Helsingissä. Sekin oli hyvää, joskin tuolloinen Deppari-lempibiisini Strangelove (1987) jäi esittämättä. Only When I Lose Myself oli upouusi single ja minun korvaani parasta Modea ainakin vuoden 1990 jälkeen. Sitten homma jotenkin alkoi laantua. Exciter (2001) oli silti ihan hyvä levy… ja viimeinen Depeche Mode -albumi, jonka ensikuunteluani sävytti jännittynyt innostus.

f) Spice Girls

Joo. Kaikki Spaissari-diggarit eivät olleet tyttölapsia. Spiceworldin (1997) ilmestyminen oli oikeasti merkkitapaus, Kiss FM:kin soitti kaikkia albumiraitoja pelkkien sinkuloiden sijaan. Vuonna 1999 muistan opiskelijoiden pikkujouluissa tanssitun Spaissari-musaa pöydillä ja tuoleilla. Viva Forever oli erään tuttavan mielestä ”90-luvun paras biisi”. Spicen ja Spiceworldin seuraaja Forever (2000) oli ’erilainen’ Spice Girls -albumi; se epäonnistui kaupallisesti, mutta soi omassa kämpässäni ahkerasti. Melanie C loi Spaissareiden kiinnostavimman soolouran. Erityisesti Northern Star (1999) poiki pitkän liudan hittejä.

spiceworld

g) Madonna

Kaikkihan me olimme kuulleet Madge Cicconea jo lapsena. 1990-luvun loppupuolella hänen uransa kuitenkin spurttasi ylöspäin, kun Ray of Light oli ihan erityisen hyvä ja uutta luova albumi. Vuonna 1999 ilmestynyttä mainionkuuloista Beautiful Stranger -singleä ei vielä tiedetty plagiaatiksi Loven She Comes in Colorsista. Syksyllä 2000 tupsahti Music-albumi, jonka uudenlaiset kylmät sävyt aiheuttivat saman reaktion kuin Cardigansin Gran Turismo kaksi vuotta aiemmin: ensin ne pelästyttivät ja vieraannuttivat, pian koko levy oli Madonnan relevantti viimeisin sana.

h) Morcheeba

Brittibändi Morcheeba teki ensilevynsä v. 1996, mutta meikäläinen kuuli sitä nelisen vuotta myöhemmin. Pieksämäen asemalla ei kesällä 2000 soinut blues, vaan Morcheeban Rome Wasn’t Built in a Day. Albumit Big Calm (1998) ja Fragments of Freedom (2000) pääsivät pian vakikuunteluun; edellisestä tykkäsin itse enemmän, jälkimmäisestä taas tuli enemmän ”kavereiden kesken” -juttu. Big Calmin tyyli oli enempi triphopia, Fragmentsin taas soulia. Vuonna 2002 ilmestyi vielä Charango, joka jäi hieman valjummaksi jutuksi. Mutta kyllä sitäkin on kuunneltu. Skye Edwardsin tunnistettava lauluääni on nannaa.

i) Saint Etienne

Pitkin ysäriä tihkui jonkinlaista tietoa brittibändi Saint Etiennestä, jolla oli pari söpöä pophittiä. Yhtyeellä oli vaikeuksia luoda tasapainoisia levykokonaisuuksia, mutta Good Humor (1998) ja Sound of Water (2000) onnistuivat. Edellistä diggailtiin enemmän kamujen kesken, jälkimmäinen oli omasta mielestäni vielä hienompi. Myöhemmin Etienne valitettavasti palasi takaisin ailahteleviin levykokonaisuuksiin. Hyviä yksittäisiä biisejä bändillä on ollut aina.

goodhumor

j) Super

No niin, nyt päästään auvoisaan kotimaahamme. Superia kuuli jonkin verran radiosta vuonna 1997, kun yhtyeen ensilevy Rendezvous With Super ilmestyi. Erityisesti Tempted oli pieni hitintapainen, ja bändin musiikkityyli kytkettiin silloin muodikkaaseen loungeen. Superin vaikutteet tulivat 1960-luvun viihteellisen kevyestä popmusiikista sekä aikalaisilta – Stereolabilta, Cardigansilta ja Saint Etienneltä. Rendezvous With Super ja sitä seurannut epätasaisempi Tipsy (1999) soivat kotonani melko paljon varsinkin uuden vuosituhannen alussa. Bändin laulajasta Minna Joenniemestä tuli tv-toimittaja ja iso osa jäsenistöstä siirtyi entisen Karkkiautomaatti-liiderin Janne Kuuselan kokoamaan Liekkiin. Molemmista Janskun mahtikokoonpanoista innostuin itse vasta nollarin puolivälin jälkeen.

k) Super Furry Animals

Oijoi, eihän sitä malta olla sijoittamatta näitä nimen perusteella peräkkäin. Löysin bändin vuonna 2001, kun ihan loistavaksi osoittautunut Rings Around the World -albumi oli ilmestynyt ja musateevee soitti hittejä Juxtapozed With U ja (Drawing) Rings Around the World. Walesista ponkaissut yhtye edusti uutta ajanmukaista päivitystä psykedeelisestä poprockista, ja levykokonaisuuskin oli 1960-luvun tyyliin epägeneerisen moninainen. Ja siinähän oli sanomaakin! Myös Guerrilla-albumi (1999) soi tiuhaan soittimessa, ja 2003 siihen päätyi uusi levy Phantom Power.

l) Kula Shaker

Brittibändi Kula Shaker toi jo vuonna 1996 kertaheitolla psykedeeliset Intia-vaikutteet takaisin rockiin. Hiteistä Tattva ja Govinda ei vielä oikeasti selvinnyt, onko Kula Shaker ”lintu vai kana”, Usko Kyykkää lainatakseni. Vuonna 1999 yhtye julkaisi toisen albuminsa Peasants, Pigs & Astronauts, joka vahvisti sen ymmärryksen, että Crispian Mills on oikeasti hyvä lauluntekijä ja Kula Shaker hyvä bändi. Tuokiokuva kesältä 2000: meikäläinen on vimmoissaan muulle maailmalle, etenkin kaikenlaisille konservatiiveille – niinpä soimaan Kula Shakerin S.O.S. (”this is the age of decay and hypocrisy / sometimes I feel like the world isn’t ready for me”), lipittämään siideriä ja lakkaamaan kynsiä. Kapinaa!

escapology

m) Robbie Williams

Joo taas. Muut kuin oma sukupolveni tuskin ymmärtävät, millainen tapaus oli, kun poikabändi Take Thatin ”pahis” häippäsi Glastonburyn festareilla vuonna 1995 bilettämään Oasiksen Gallagher-veljesten kanssa ja sai pian potkut koko porukasta. Robbie oli virallisesti ”vaihtanut leiriä”, ja niinpä hänen alkuaikansa tuotantoa (Life Thru a Lens 1997, I’ve Been Expecting You 1998, Sing When You’re Winning 2000) kuunneltiin päihdehuuruisten brittipopsuodatinten läpi. Brittipop ei alun perin vakuuttanut meitä kaikkia – Blur oli kyllä Country House -aikoihin vakuuttavampi kuin Oasis – mutta siitä kasvoi vuosikymmenen loppupuolella ilahduttava kokonaisilmiö. Bryan Adams ja J. Karjalainenkin tekivät välillä aika brittipoppia. Vuonna 2002 Robbie Williamsilta ilmestyi Escapology -plätty, joka oli alusta lähtien iso juttu ja kiilasi peräti Rumban vuosiäänestyksen ykköseksi. Lehti reagoi ihmettelemällä, kuinka valtavirta työntyi heidän listoilleen. Kului hetki, ennen kuin saatoin käsittää, ettei Robbie vm. -02, joidenkin biisien selvistä alternative-vaikutteista huolimatta, ollut yhtään vaihtoehtoartisti.

n) Ultra Bra

Ei tätäkään voi kieltää. Syksyllä 1996 yritin jo Ultra Bran keikalle Oulun Rauhalaan, mutta bändi oli ruvennut kiinnostelemaan sikäli monia muitakin, ettei sinne mahtunut sisään. Vapaaherran elämää -albumi osoittautui sen verran pettymykseksi, että seuraava, klassikon asemaa nauttiva Kroketti (1997) jäi alun pitäen väliin. Kalifornia (1999) sen sijaan oli ”meidän piirissä” menestys ihan alusta lähtien. Edelleen on aika huikeaa, että Kirjoituksia, Tylsää, tylsää, Kun vaihtuu vuosituhat ja Tyttöjen välisestä ystävyydestä ovat peräkkäisiä albumiraitoja. Vesireittejä-albumi (2000) sisälsi kappaleen Poika vuoden takaa, joka yksissä pikkujouluissa erottui selvästi suosikikseni melkoisen humalan läpi. Albumien lisäksi huomio kiinnittyi myös biiseihin, joita ei albumeilla kuultu (esimerkkejä: Villiviini, Me yhtenäistämme). Kyllä se UB oli melkoinen happening: vielä 2002, kun bändistä kehittyneen Scandinavian Music Groupin Tällaisena kesäyönä oli hitti, tunsi olevansa keskellä yhtä ja samaa happeningia.

Totta kai paljon muutakin kuunneltiin. Atomic Swingin Bossanova Swap Meetiin hurahdettiin parin kaverin kanssa aika lailla, mutta levy oli ilmestynyt jo 1994. 22-Pistepirkko oli jatkuvasti vähän tapetilla, mutta ehkä kaikkein tärkein levy eli Big Lupu oli ilmestynyt 1992. Eelsin Daisies of the Galaxy (2000) ansaitsi tykkäyksemme, The Soundtrack of Our Livesin Behind the Music -albumilla (2001) innostuttiin erityisesti Broken Imaginary Time -biisistä. Radioheadin Kid A (2000) oli meikäläiselle pitkään bändin tuotannon suuri yksinäinen (Amnesiac oli vähän pettymys, The Bendsiä aloin ymmärtää nollarin loppupuolella ja OK Computeria en ymmärrä vieläkään). The Flaming Lips saapui tietoisuuteemme vasta 2002–03, kun Yoshimi Battles the Pink Robots -albumi osoittautui maanmainioksi. Belle & Sebastianista tykättiin, mutta sen arvo nousi ”pörssissä” vielä myöhemmin ylöspäin. Eurythmicsin I Saved the World Today (1999) oli välillä minusta maailman paras biisi. Hieman himmeämpiä, mutta jatkuvasti huomioituja nimiä olivat Air, Dido, Moloko, Moby, Garbage, Manic Street Preachers, R.E.M., Suzanne Vega, Kemopetrol ja The Crash (Lauren Caught My Eye käänsi kyllä meidän kaikkien katseet!). Vanhoista nimistä ABBAa saatettiin diggailla yksien ja Beatlesia/Lennonia toisten kanssa. Harvalle jostain syystä maistuu molemmat. Ensimmäinen tyttöystävä tykkäsi George Michaelin sekä Doobie Brothersissa laulaneen Michael McDonaldin äänestä – niinpä näitä saatettiin hyvillä mielin kuunnella yhdessä. Sen sijaan Stevie Wonderin, Carole Kingin ja Joni Mitchellin diggailu oli yksinäistä puuhaa, samoin The Beach Boysin ja ELO:n.

elozoom

Mitä en diggaillut tai aktiivisesti kuunnellut: Nightwishiä, The 69 Eyesia, HIMiä (Deep Shadows and Brilliant Highlights oli melkein poikkeus), The Rasmusta, Linkin Parkia, Limp Bizkitiä, Metallicaa, ylipäänsä metallimusaa, skatepunkia, hiphopia (miinus Seremoniamestarin Chillaa meiä kanssa v. 2002), valtaosaa eurodancesta (Ace of Basesta välillä ihan tykkäsin). Tuttavapiiriin kuului pari ihmistä, jotka vaativat bileissä Kissiä soimaan, mikä sai minut aina harkitsemaan poislähtöä.

Tällaista se suurin piirtein oli.

Mainokset