Marraslivet

Marraskuun runsaan livetarjonnan katselu alkoi yllättäen Tampereen Kalevassa sijaitsevasta piskuisesta Huurupiilo-pubista, jossa perjantaina 13. päivänä esiintyi Iida Umpikuja. En ole koskaan nähnyt huonoa Iida-keikkaa, ja nytkin hän oli aivan hyvä – varsinkin Anna Jewanderin kanssa duetoidut ukulelebiisit olivat nannaa. Pieni arvelutus jäi silti mieleen kaihertamaan. Minusta Iidan täytyisi päättää, tekeekö hän musiikkia terapiana itselleen vai taiteena ihmisten maailmalle. Vajaa vuosi takaperin olin ihan täpinöissä Tupakka, viina ja villi nainen -biisin laadukkuudesta – nyt vielä uudemmat biisit tuntuvat varsin sisäänpäinkääntyneiltä. Juttelimme seuraavana päivänä pari sanaa siitä, kuinka jopa Iidan ensialbumin (2011) ajoista musakenttä on muuttunut tylymmäksi ja korruptoidummaksi: tykättyäkään indielevyä ei enää edes arvioida lehdissä. Älä luovuta, Iida! Maailma muuttuu vielä!

Se, kuinka Iida on sentään hyvä introverttimuudissakin, väännettiin rautalangasta illan toisessa esityksessä. Joonas Lepistö osoittautui näet feikeimmäksi laulaja-lauluntekijäksi, mitä olen kuunani nähnyt. Hän osasi laulaa kunnolla, jos häntä huvitti, mutta useimmiten ei huvittanut vaan tilalla kuultiin teennäistä määkimistä ja ähkimistä. Tekotaiteellisuuden huipensivat välispiikkeinä tarjoillut Paavo Haavikko -sitaatit, eikä tosikkomaisen mekaaninen ”kiitos ja anteeksi” joka ainoan biisin jälkeen parantanut asiaa. Esityksen venyessä seurueemme valui yksi kerrallaan pakoon kadulle pubin edustalle.

Torstaina 19.11. jatkettiin ravintola Artturissa Kuningas Artturin lavan merkeissä. Teemahenkilöksi oli nostettu Dave Lindholm. Osasin odottaa parempaa settiä kuin lokakuussa Nurmion yhteydessä, ja sitähän tuli. Tosin puolet esiintyjistä meni läpi ilman sen kummempaa riemastusta – mukaan lukien ensimmäisenä ”erikoisvieraana” kuultu Janne Ojala, josta en tiedä mitään enkä ihmeemmin haluakaan tietää. Eerolan Reetan hieman melodioita kiertelevä laulutapa ei vaikuttanut parhaalta matchilta Daven niin ikään melodioita kiertelevän sävellystavan kanssa. Iida Umpikuja oli täälläkin mukana siivittäen tunnelman pieneen yläkierteeseen. Vielä enemmän sille teki ihmeitä tilaisuuden järjestäjä eli Guggenheim-projektz, jonka käsittelyssä Rock-kukko oli täysin kuolemattomasti muuttunut Rock-kanaksi. Esityksen tähden, Tiina ”Helge” Vanhapellon syntikkaujellusriffi soi päässä edelleen.

Marraskuinen Kuningas Artturi -ilta olisi kuitenkin jäänyt hieman torsoksi, ellei se olisi huipentunut Jukka Nousiaisen hurmioituneen ilmiömäiseen esiintymiseen. Jukka esitti rumpalin ja basistin tukemana vain yhden biisin, joka oli hyvin pitkä ja siinä kuultiin – ja nähtiin – pitkä kitarasoolo. Kitarasankareita on tämän elämän aikana tullut ja mennyt, mutta tämä oli täysin omaa luokkaansa. Showmiehet tapaavat kyllä vaellella skeboineen yleisön puolelle ja takaisin, mutta Jukka vingutti ja tulkitsi kitarallaan täydellisen heittäytymisen ja antaumuksen vallassa itseään itselleen, universumia universumille, välillä lavan peräosassa selin yleisöön, välillä lavan ulkopuolella, aivan miten lystäsi. Goodbye, Jimi Hendrix!

Seuraavana päivänä (20.11.) löysimme itsemme toistamiseen Artturista, missä oli Guggenheim-projektzin kasettien (uusi Viktor Tsoi ja kokoelma Leonid Breznev) julkkaritilaisuus. Live-esitykset avasi Samannasta tuttu Anna Pesonen, ja hyvin avasikin. Sydänkäpynen on yksi absoluuttisesti hienoimpia sävellyksiä, mitä Tampesterin ug-piireissä on tullut vastaan. Mann von den Stränden, kavereiden kesken Hannes, ei ilmeisesti osaa ääntää nimeään saksalaisittain, mutta yllättävän päteviä biisejä hän osaa kynäillä. Illan muiden esiintyjien lauluntekemisen korkea taso on ollut tiedossani, niinpä Hannes oli positiivisin ylläri. Hänen jälkeensä päästiin taas kerran Iida Umpikujaan, jonka vieraana oli jälleen Anna Jewander. Annan ääni soi erityisen kauniisti Iidan Erakko-biisissä, mutta esityksen – ehkä koko illan – kliimaksi oli viimeisenä kuultu versio Guggeneiden levyttämästä vanhasta uzbekistanilaishitistä Utskuduk. Kahta ukuleleä ja kahta naisääntä tukivat kahdet pahviset kulmakarvat. Ainutkertaisen esityksen meininki oli järisyttävän hersyttävä. Onneksi olin paikalla!

Itse Guggenheim-projektzin esityksestä täytyy sanoa, että se oli yhtä aikaa riemastus ja järkytys. Entisestä söpöilevästä primitiivipopduosta ei ole juuri tietoakaan. Rumpuvirtuoosi Ilona ”Glükken” Rantolan täydentämänä trioksi kasvanut Guggen on nykyisellään silkkaa rockia, hetkittäin jopa punkkia. Soittomeininki oli valtaisa, Tomi ”Vermeer” Leppänen oli napannut hieman jukkanousiaismaisiakin lavaelkeitä ja yleisö tykkäsi. Venäläiseen Mama Anarhiaan huipennettu esitys oli siis kaikin puolin onnistunut – ja silti jää harmittamaan, kun Guggeneiden siirryttyä rock-ilmaisuun on Tampereen folkpop-elämään jäänyt söpö ja sievä aukko.

Vielä täytyy mainita Kirnupiimä-klubista, joka pidettiin T. Leppäsen ohjauksella ravintola Kahvillassa Tampereen Tammelassa torstaina 26.11. Teemana oli yksinkertaisesti ”uutuus”. Ensin esiintyi ex-Jytämimmi ja XESissäkin vaikuttanut Mara Balls eli tuttavallisesti Maria, joka vakuutti heti alkuun jännittävänsä keikkaa. Näin ilmiselvästi olikin, mutta asia meni sujuvasti symppis-osastoon, sillä musa oli hyvää. Yhden biisin Mara esitti yksinään, muissa biiseissä oli apuna joko kosketinsoittaja tai basisti ja kosketinsoittaja. Jään kiinnostuneena odottamaan, millaista jälkeä soolo-Mara saa aikaan levyllä. Seuraavaksi esiintynyt Uittosuma osoittautui tausta”nauhan” päälle soittaneeksi loistavaksi kansanmusiikkiviulistiksi. Ei siis ihan minun juttuni, mutta kivalta se kuulosti. Taustoista mainittakoon, etteivät ne olleet mitään kaupallista jumputusta, vaan hyvin samanhenkisiä elementtejä kuin esiintyjän viulustakin irtosi. Ehkä kokonaisuutta voi nimittää progressiiviseksi indiefolkiksi. Illan päätti The Rocks eli miespuolinen laulaja-kitaristi ja naispuolinen lukuisista kokoonpanoista tuttu saksofonisti. Selvimmät laulunkirjoitusvaikutteet oli napattu 1980-luvun Kauko Röyhkältä. Kuten jo tästä voi päätellä, The Rocks ei ollut illan tärkeintä antia, mutta kehnoksi musaksi sitä ei voi nimittää mitenkään. Kokonaisuutena ilta oli tälle kirjoittajalle syksyn parasta Kirnupiimää.

Mainokset