Tosi oudot albumit #5: Majakanvartijan uni

Tämän kirjoitushetkellä Ville Leinoselta on jälleen tullut uutta materiaalia, tällä kertaa yhteistyönä jazzbändi Mopon kanssa. Ainakin livenä se matsku on kuulostanut erittäin hyvältä. Tämä tilanne – uusi matsku kuulostaa hyvältä – ei ole Ville Leinosen kohdalla mitenkään uusi; myös edellinen oma levy, ISI, oli kokonaisuutena varsin mukavaa meininkiä. Kuitenkin Ville on muistanut aina väliin tehdä levyjä, jotka eivät kuulosta yhtään mukavilta. Ikinä ei tiedä, mitä hänen suunnaltaan seuraavaksi putkahtaa, minkä vuoksi artistin ura on sekä hermostuttava että innostava kokonaisuus.

Tässä kirjoitelmasarjassa käsittelen Villen hyvää tosi outoa albumia ja jätän huonot tosi oudot albumit väliin. Totuuden nimessä on mainittava, että esimerkiksi Auringonsäde / Pommisuoja (2011) on vielä oudompi tapaus kuin Majakanvartijan uni. Hyvä levy se ei silti ole, eikä minua innosta tuoda esiin muita kuin hyviä levyjä.

Kevättalvella 2010 päivänvalon nähnyt Majakanvartijan uni avautuu pienellä reggae-katkelmalla, joka on olevinaan tulevaisuuden mainosmusiikkia. Sitten siirrytään folk-fiilistelyyn, jossa Ville kyllä ääntelee, mutta selviä sanoja ei erotu ja laulaminenkin on hieman kyseenalaista. Nimikappaleen (!) loppuosassa kuullaan sentään hämmentävää puhetta. Tai Vaan Toi Von Taa on bändin ja laulukuoron tukema, iskevä ja kantaaottava viisu, jonka yhteiskuntakritiikkiin liittyy kristillisiä metaforia – se oli sitä aikaa, kun Joose Keskitalokin oli tehnyt kummallisen läpilyöntinsä. Venytetystä mollichansonista L’ancre, La croix, Le cœur siirrytään pienen välisoiton kautta levyn ”helpoimpaan” osastoon – Sumunummienunilillukka, nexynyt ´Luuvia` texään ja jäänsärkijä M/S Ratkaisu ovat kyllä huuruisia otsikoita, sanoituksetkin pysyvät aika huuruisina (”Che-Che-Guevara-humppaa”!), mutta kokonaisuus alkaa vähän seljetä. Tunnelmia kuitenkin sekoitetaan taas pienellä välisoitolla sekä nimibiisin tavoin mitään merkitsemätöntä ”sanoitusta” tarjoavalla psykedeelisellä tuutulaululla Tiike-rini. Pitkän, kantaaottavan ja voimallisen Mal du Soleyn ”Muovimaailma.com”-tematiikka menee kyllä perille. Päätöspala Pääkallopaikalla jättää epäselväksi, onko kyseessä sinetöiminen vai kumoaminen – ja uskooko artisti sittenkään esittelemäänsä maailmanparannukseen. Hieman samanlaista sävyä Ville on nyt ilmaissut uudesta Laivalla-kokonaisuudesta.

Osaan nyt vuonna 2016 kirjoittaa Majakanvartijan unesta näin selkeästi, mutta albumin omituisuudesta puhuu se, että ensikuuntelun perusteella olin lähinnä ihmeissäni. Levy oli kyllä välillä kuulostanut hyvältä, mutta välillä vieraannuttavalta, eikä sanoitusten kiehtova kokonaiskaari vielä tullut esiin. Noin kolmannella kuuntelukerralla olin vakuuttunut sekä musiikin, tekstin että tekstittömyyden pätevyydestä ja pidin plättyä oikein hyvänä, mutta vasta myöhemmin aloin käsittää, minkä kaliiberin tekeleestä on kysymys. Minusta Majakanvartijan uni on parasta, mitä Ville Leinonen on koskaan tehnyt, ja aika lähellä parasta, mitä Suomessa on koskaan tehty. Albumi on oma todellisuutensa, ja näin ollen se vaatii kuuntelijalta melko paljon. Toisaalta voin kyllä kuvitella, että jotkut kuuntelijat pitävät sitä myös helppona kamana. Nämä samat kuuntelijat myös tuskin pitävät Majakanvartijan unta mitenkään kummoisena. Olisin valmis väittämään, että tietynlaisesta hieman hämäävästä lähestyttävyydestään (accessibility) huolimatta levy on syvempi, monikerroksisempi ja myös monimerkityksisempi kuin pari-kolme ensimmäistä kuuntelukertaa antavat ymmärtää. Kun Ville Leinosen visioista lopultakin pääsee todella perille, tai ainakin kuvittelee pääsevänsä, homma muuttuu todella antoisaksi.

majakanvartija