Maaliskuussa nähtyä ja kuultua

Maaliskuun livehommat alkoivat samalla lailla kuin helmikuunkin, sillä tie vei katsomaan Ville Leinosta – tällä kertaa 7. päivänä Sampolan kirjaston ilmaiskeikalle. Tosin Villen tukena oli nyt Enkelit-yhtye. Hyvä oli tämäkin keikka, ja ostin sen päätteeksi uunituoreen ISI-vinyylin artistilta itseltään. Jälkikäteen on silti ollut fiilis, että tykkäsin enemmän pelkästä akustisesta Villestä kuin bändiesityksestä. Jotkin biisit olivat muuttuneet hieman kantrahtaviksi, ja itselleni ei tuo cyntryosasto uppoa juuri millään. Tämän kritiikin yhteydessä on toki muistettava, että Villen uusi sävelmateriaali kuulostaisi hyvältä vaikka drum & bassina, reggaesta puhumattakaan.

Perjantai-iltana 20. maaliskuuta ravintola O’Harasissa Tampereella esiintyivät Juuke ’77, Iida Umpikuja ja Klasu. Oululaistunut torniolainen Juuke oli minulle täysin uusi tuttavuus, ja täytyy sanoa, että ilahduin positiivisesti. Varsinkin nopeatempoisempi matsku tuntui pelittävän sekä musiikin että kantaaottavien lyriikoiden osalta. Hitaammat henkilökohtaiset vuodatuslaulut jäivät vaisummiksi. Iida oli oma tuttu mainio itsensä, ja kun ihan kaikki ei hänellä mennyt putkeen, yleisön ilmeet muuttuivat entistäkin muikeammiksi. Iidasta tykätään tällaisena, persoonallisena inhimillisenä ihmisenä muovielvisten maailmassa. Huomattavasti professionaalimpaa ja samalla valitettavasti tylsempää meininkiä tarjoili Klasu. Soittopuoli oli omalla tavallaan hienoa – ei mitään neljän soinnun radiopuppua – mutta Klasun laulumaneerit tuntuivat opetelluilta (J. Karjalainen, Jansku Kuusela, mainittiinpa Jesse Kaikurantakin) ja ”tää meni vähän tälleen” -luonteiset välispiikit teennäisiltä. Mainstream-soluttautuja? Oikeasti tämä kritiikki on nyt kohtuutonta, sillä Juuken ja Iidan mukavan lämpöisiin tee se itse -saappaisiin astuminen oli poikkeuksellisen hankala paikka.

Kiinnostavien keikkojen osalta kuukausi päättyi jälleen kerran Kirnupiimä-klubiin. Teemana oli ”Koskettimet”, esiintyjälistassa Vesa Etelämäki, Samanna ja Risto. Lavan korkannut Etelämäki säesti lauluaan pianosoundeilla, lukuun ottamatta viimeisiä vetoja, joissa oli mukana epäortodoksinen akustinen kitara. Biisit olisivat voineet tehdä vaikutuksen, elleivät herrat Alanko, Yrjänä, Röyhkä ja Martikainen olisi kalunneet tyylilajin aika loppuun. On kulttuurisesti mielenkiintoista, kuinka paljon sitä sarkaa edelleen jaksetaan kyntää. Sen sijaan Samanna – laulaja-lauluntekijä Anna Pesosen projekti, kuulemma yksi monista – oli varsin myönteinen kokemus. Vokalistina hän muistutti ainakin etäisesti Iida Umpikujaa, kun taas taustat olivat groovaavaa kosketinsoitinjatsia. Hyvä fiilis, vain erään syksystä kertovan biisin kuunteleminen näin keväällä hiukan vieraannutti. Risto taas oli, yllätys yllätys, Risto. En lukeudu hänen faneihinsa, mutta jotkin jutut kuulostivat jälleen oikein hyviltä – ja kakkosena kuultu Pupu Tupuna herätti huvitusta, kun pöytäseurueemme ei aluksi edes ymmärtänyt, että kyseessä on mikään biisi. Hieman kiusaantuneen maun jätti yleisön huudatus eräässä biisissä. Samannan ja Vesa Etelämäen esitysten jälkeen ei olisi tullut mieleenkään, että sellaista livekulttuuria on olemassa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s