Loppusyksy ja syystalvi 2016 livenä

Syyskuun lopun Kirnupiimäfestistä palautuminen taisi viedä Mus.Org.Skyn bloggarilta toista kuukautta. Vasta 29.10. hän (mystinen kolmas persoona) löysi itsensä O’Hara’s-pubista, jossa kuullaan silloin tällöin livemusaa otsikolla ”Korvakarkkia kokolattiamatolla”. Anna Hei oli jo esiintynyt, ja vuoroon marssivat Pihla Heikintytär, Kielo Kärkkäinen & Anri. Pihlan ja Kielon toisistaan poikkeavat laulutavat ja myös laulut täydensivät hyvin toisiaan, mihin Anrin viulu toi miellyttävää lisämaustetta. Siinä, missä Pihlalla on lähes klassisessa mielessä upea ääni, Kielo on enemmän jazz-sävyinen tulkitsija. Kiinnostava ja hyvä esitys. Juuke ’77:n näin samassa paikassa viime vuoden kevättalvella, ja täytyy sanoa, että olipa meno muuttunut sitten viime näkemän. Protestilaulaja-tyylin sijaan Juuke pisti rokkitaustat paukkumaan läppäristään ja rähjäsi päälle yhteiskuntakritiikkiään, josta (sanoista siis) ei valitettavasti aina saanut selvää. Kokonaiskokemus oli joka tapauksessa vaikuttava. Juuken jälkeen oli esityslistalla Fat Jesus, joka kuitenkin oli jäänyt kotiin röhnöttämään, ja sen tilalla showwasi nuorelta Mick Jaggerilta näyttänyt Uncrowned Julius. Tavanomaista ”soittelenpas bluussiva” -hommaa ei jaksanut kuunnella kovin pitkään.

Keskiviikkona 2. marraskuuta läksin Pispalaan Vastavirta-klubille katsomaan ja kuulemaan – ketäpäs muuta kuin – Jukka Nousiaista yhtyeineen. Kokoonpano oli Kirnupiimäfestin jälkeen muuttunut Petri Alangon tartuttua bassonvarteen ja Mikko Silli Siltasen siirryttyä biisistä riippuen toiseksi tai kolmanneksi kitaristiksi. Keikka oli hyvä, hirmuisen hyvä, ja omien tämänvuotisten lempibiisien mukana hoilaaminen yhdessä monen muun kanssa aiheutti mahtavia nannaviboja. Jos jotain pikku kritiikkiä keksisin, se liittyisi nykyiseen bändimuotoon. Jukka Nousiainen -albumilla Jukka soitti itse kaikki soittimet, ja etenkin Lonely Rider kuulostaa Alangon bassottelemana humpahtavammalta ja geneerisemmältä kuin levyn ilmava, jazzillinen tulkinta. Uusien kappaleiden (Jukan tehdas ja Suuret unelmat) bändisovitukset ovat yllättävän suoraviivaisia. Tuli sitten mieleen: ehkä tämä onkin Jukan uusi juttu ja tulossa on tämän ryhmän (mainittujen lisäksi Sini rummuissa ja Pursu kitarassa & koskettimissa) kanssa bändilevy seuraavaksi? Jääpi nähtäväksi. Tämä pitkällinen kritiikkini on sikäli hupsu, kun keikka meni heittämällä tasokkaan keikkavuoden 2016 ylimpään kärkikastiin.

Eerolan Reettaa oli tarkoitus mennä tsekkailemaan Rongankadun Gopal-ravintolaan torstaina 10.11. Saapuessani viisi minsaa ennen esitysaikaa hämmästyin tuhdisti, sillä paikalla ei näkynyt sen enempää yleisöä kuin artistiakaan. Vasta minuutin yli seitsemän, kun olin jo livahtamassa tieheni, viereiselle parkkipaikalle pyörähti tutunnäköinen pakettiauto. Kuulemma Reetta oli ensin mennyt Tammelan Gopaliin eli väärään ravintolaan – ja sama möhlä oli sattunut parille kaverille, jotka ilmaantuivat vasta artistin aloitettua settinsä. Hersyvän mukavalla reettamaisella meiningillä homma silti hoidettiin, 2–5 hengen yleisö kuunteli ja tykkäsi. Kappale, jonka nimi on luultavasti Ennen olin zen, on kyllä ihan parhaita Tampereen undie-skenen singalong-poppibiisejä.

kirnis

Nousiaisen keikalla minut säikäytti huhu, jonka mukaan Kirnupiimä-klubit ovat ollutta ja mennyttä. Hahaa, eipäs ollutkaan! Entinen keikkapaikka, ravintola Kahvilla on menossa pois alta, ja uusi konsepti on järkätä klubeja ei-kaupallisissa tiloissa. Sellainen oli tietysti Lompanlinna, perinteikäs tammelalainen kerrostalo, josta saneerataan opiskelija-asuntoja ensi vuoden alusta lähtien. Maria Mattilan talon puolesta emännöimä, mutta Pursun tapahtuman puolesta houstaama Lompanlinnan Kirnis (24.11.) muodostui mainioksi olohuonetilaisuudeksi. Kuulimme ensin Veera Maria Kristiinaa, jonka klassinen nainen & kitara -asetelma sai uuden yllättävän ulottuvuuden laulunteksteistä, jotka olivat artistin mummon vanhoja runoja. Yhtälö oli varsin vaikuttava, ja Veera osoittautui myös päteväksi soittajaksi sekä tosi hyväksi laulajaksi. Itselleni illan kohokohta oli kuitenkin Kuopiossa-duon esitys, jonka saimme Marsalkka Kallaksen lavarunouden jälkeen. Kuopiossa on yhtä kuin Anna Jewander ja Ilona Rantola, ja konseptina tuttujen enkunkielisten biisien esittäminen perin suoraviivaisina suomennoksina eli ”käännösiskelminä”. Rakasta mua hellästi (Elvis: Love Me Tender) ja Ihmeseinä (Oasis: Wonderwall) ovat erityisen hersyviä käännöksiä, ja Daniel Johnstonilta napattu Tosi rakkaus löytää sut lopulta ansaitut hyvät vibat jättävä ilmiselvä keikan lopetusbiisi. Erityisen mahtavaa oli kuulla muun muassa Iida Umpikujan seurassa lavalla nähtyä Annaa vihdoinkin lead-vokalistina eli hänen äänensä ja laulutaitonsa luonnollisesti ansaitsemalla paikalla.

Ihan poikkeuksellisen mukavaa oli olla todistamassa hetkeä, josta tamperelaisessa undie-elämässä avautuu jälleen uusia ovia. Dääldä dullaan, 2017.