Loppukesän livetunnelmia 2016

Elokuun alkupuoliskolla on koettuna niin paljon meheviä live-edesottamuksia, että pieni summaus on paikallaan. Heinäkuun kahden viimeisen viikon aikana en nähnyt enkä kuullut muuta kuin pätkän Tammerfesteillä esiintynyttä tä. Hirveää. Onneksi 4. elokuuta oli menoa täysin toisenlaiseen tunnelmaan, kun Tampereen Tahmelassa sijaitsevalla Kurpitsatalolla oli Tapahtumien yöhön liittyen pienimuotoista livemusaa. Mara Balls esiintyi, ja hyvin esiintyikin – psykedeeliset kitarariffit vakuuttivat ja persoonallista tatsia löytyy edelleen. Epämukavin ilma pariin viikkoon typisti Marian ulkoilmasetin vähän lyhykäiseksi. Ennen häntä oli esiintynyt viime aikoina tutuksi tullut Niina Mönkkönen, jonka keikan missasin, mutta onneksi Niinan ja Jutta Halmetojan heleää stemmailua saatiin kuunnella hieman myös sisätiloissa ”Palssin” jälkeen.

Ensi kertaa kävin myös Vapaa Nekala -tapahtumassa Nekalan Lampipuistossa lauantaina 6.8. Siellä kuulimme – yllerrys pyllerrys – punkkiva. En minä sellaisesta musiikista oikeasti mitään ymmärrä; soitannollisesti minusta bändit kuulostivat samanlaisilta, paitsi että jotkut ovat taitavampia muusikoita. Kansalaistottelemattomuus kuulosti välillä ihan hauskalta, kun sillä oli ulkomaalaistaustainen laulaja, joka höpötti hassuja välispiikkejä (suomeksi) ja muuten lähinnä enkunkielisen biisisetin päätteeksi hoilattiin, että ”Manahaim [Mannerheim] oli vitun runkkari”. Kyllä siinä mustiinpukeutujiakin hymyilytti. Vapaan Nekalan kokonaisfiilis olikin musaa parempi – toisin kuin samana iltana Ratinan stadionin liepeillä, mihin poikkesin kuulemaan vähän Eppu Normaalin stadionkeikkaa. Eppujen biisithän ovat isolta osin melko hyviä, mutta jotenkin tuppasi hymyilyttämään, kun koskettimiin oli värvätty Iiro Rantala ja mahtavia taustoja luomaan Tampere Filharmonia. Eputhan olivat alun pitäen punkbändi, y’know. Viisi-kuusi biisiä jälkimmäisestä setistä riitti meikäläiselle. Orkesterin avustama Jackpot kuulosti kyllä aivan miellyttävältä.

Seuraavana päivänä sitten saimme yhden kesän kohokohdista, Pispala Folkin. Vaikkei esiintyjälista tarjonnutkaan viime vuoden kaltaista tykitystä, fiilis oli oikein hyvä – kiitos nautinnollisen kesäsään ja mukavien ”pispalalaisten” ihmisten. (Monesta muualla asuvastakin tulee Pispalassa ”pispalalainen”.) Show’n aloittanutta lastenmusiikkibändiä en nähnyt enkä kuullut, sitä seurannut Jutta Halmetoja – jonka avustajana oli vähemmän yllättäen Mönkkösen Niina – kuulosti varsin mukavalta. Natural Born Singers jätti vaivaannuttavan vaikutelman coverbiiseineen ja väkinäisine valtavirtaisine laulumaneereineen. Kokoonpanoon kuului joko Hanna Ruuskanen tai hänen klooninsa, muutkin kyllä lauloivat. Festarin suunnan käänsi Nicolas Kivilinna, joka oli yhtä kiva ja mukava kuin aina ennenkin. Jossain vaiheessa oivalsin Nicolaksen äänen kuulostavan vähän Mikko Alatalolta, mikä enteili hämmentävää loppuiltaa. Häntä seurasi Esa Eloranta, joka kävi muistuttamassa yleisöä parin entimuinaisen radiohittinsä olemassaolosta (mm. Ikuisesti sun). Ihan jees, vaikken fanitakaan Bruce Springsteeniä.

Sitten nousi lavalle Pelle Miljoona & Band esittääkseen Pellen ja Avoimet Ovet -kokoonpanon vuonna 1981 julkaiseman Rakkaudesta elämään -albumin sisällön. Pelle kuulostaa laulajana nykyään oman itsensä parodialta, mutta biisit ovat yhä tosi hyviä ja bändi soitti ihan loistavasti. Encorena saatiin Pellen oma käännös Bob Dylan -klassikosta Like a Rolling Stone, suomeksi Enää itkeä voit. Pellen ja bändin esityksessä oli sähinää ja elämää, mikä aiheutti valtavan kontrastin sitä seuranneeseen Mikko Alatalon (ja Jammi Humalamäen) Dylan-tulkintaan (Blowin’ in the Wind). Mikko oli valikoinut settiin Juice-aikaisia numeroitaan ja kuulosti jonkin aikaa peräti uskottavalta, mutta ikiomaan jäljittelemättömään tyyliinsä teki jutusta tuhannen muusia vetäisemällä loppuun biisit Taitaa tulla kesä, Känkkäränkkä ja La Bamba. Lavalla oli ammattiviihdyttäjä, jonka Pispala on kasarijuppikauden hiihtokeskus. Kiitti pimpisti, Mikko. Ristiriitaiset fiilikset jätti myös Kaiho & Sanarkistit. On ansiokasta ja mukavaa meininkiä riimitellä lauluntekstiä sitä mukaa, kun laulaa, mutta ”valmiissa” teksteissä oli naisvihaa ja muuta shittiä. Kolmen edellisen esiintyjän tavoin myös Kaiho oli jäänyt johonkin menneisyyteen. Fiiliskelkan käänsi vielä lopuksi Slim Bean, joka oli bluesrokkaava, räyhäkäs ja primitiivinen niin kuin aina ennenkin. Muutenhan Pispala Folkissa, melkein kuten Pispalan karnevaaleilla, mukava musa on vain osa koko pakettia.

14. elokuuta sain kaveripariskunnalta kyydin vaihteeksi Porin Reposaareen. Toiset ne tungeksivat Flow’ssa, meikäläiset sen sijaan nauttivat Reposfääri-nimisen pikkufestarin symppiksestä ja hirmukivasta tunnelmasta. Vielä tullessamme paikalle taivaalta tihuutti vettä, mutta Talmud Beachin soittaessa ratkesi jo suorastaan paistamaan aurinko. TB:n Canned Heat / 22-Pistepirkko -blues oli yhtä mukavaa festarimusaa kuin ennenkin. Kekkonen on jo suoranainen indiehitti ja soitettiin itseoikeutetusti encorena. Afrobeat-vaikutteista rytmimusiikkia esittänyt Kaveri Special oli itselleni uusi tuttavuus, ja mukava tuttavuus olikin. Musaa oli mukava tanssia auringossa. Vain muutama sanoitus oli vähän kökkö (ja tärkeä huom.: setissä kuultu ”pussikaljasää, pussikaljamää” ei kuulu niihin kökköyksiin). Kuulimme myös pienellä sivulavalla Kesantoa, jonka bossa nova -sävyinen indiepop oli oikeastaan sangen mukavaa, sekä päälavalla Puppa J:tä, jonka viihteellinen ja tuhdisti raappanamainen sound system -meininki tuntui jotenkin olevan väärässä paikassa. Osa yleisöstä tykkäsi kyllä kovasti. Illemmalla olisivat vielä soittaneet mm. Joni Ekman ja Ninni Forever Band, mutta siinä vaiheessa oli jo päästävä Tampereelle.

Samana viikonloppuna kuuntelin myös Tampereen Tallipihan ”elojuhlilla” livemusaa, joka tällaisessa tapahtumassa jää yleisesti ottaen taustamusiikin virkaan. Ilmiselvällä salanimellä Tomi Leppänen esiintynyt Kalevi Guggenheim lauloi venäläisen Bulat Okudzavan musiikkia. Olen nähnyt kaikki mahdolliset Guggenheim-projektzit, Guggensizerit, Valmistusvirheet, Dolls Are Creepyt ja muistin mukaan Päijänteen suopalloilijatkin livenä, mutta Okudzava-setti oli uusi tuttavuus. Mollimelodiat kuulostivat omaan korvaani samanlaisilta, mutta jokin siinä venäläisyydessä silti vetoaa. Mollimelodiat hallitsevat myös Pihla Heikintyttären tuotantoa. Laulajana hän on tolkuttoman hyvä. Tällainen esiintymistilanne ei silti ollut ihan hänennäköisensä, ja vaikutelma jäi yksipuolisemmaksi kuin esimerkiksi viime syyskesänä Hervantajärvellä. Muun muassa Samannasta tuttu Anna Pesonen oli jälleen mukava, hapuilustaan huolimatta. Vaiko sen takia? Yksi lempipiirteitäni Annassa on se, kuinka lähekkäin huikaiseva jazzvirtuoosi ja lukion kevätjuhlien outo lintu asuvat hänessä. Tykkään.

Kalenterikesä 2016 alkaa olla paketissa, mutta eipä luovuteta vielä! Lämpimänpuoleista vuodenaikaa riittää, ja eiköhän nasevanmesseviä livetapahtumiakin päästä vielä todistamaan. ”Jäljellä vielä kesää on”, voisi joku taivutella. En minä ainakaan.