Livenä toukokuussa 2017

Kolean ja epävakaisen toukokuun livesatsi käynnistyi tietysti vapunpäivänä, jolloin coolisti mukava ja mukavasti cool väki kokoontui Tampereen Pispalanharjun ylimmälle kohdalle Pyykkipuistoon. Pispalan vappua luonnehtii yleensä keskittyminen kaikkeen muuhun kuin musiikkiin, mutta naapuritalosta 10 metrin ”keikkamatkalle” lähtenyt Heikki Salo sentään noteerattiin. Ihan hyvältä ne Lapsuuden sankarit ja 506 ikkunat kuulostivat mies-kitara-pohjalta. Seuraavatkin esiintyjät olivat aivan mukavia.

Maanantaina 8. toukokuuta soi puolestaan Tampereen pääkirjaston musiikkiosastolla, kun Metso Live -tapahtumassa esiintyi Mara Balls alias Maria Mattila saksofonisteineen ja yleisöstä bongattuine rytmimunansoittajineen. Esitys oli totutun hyvä ja positiivisen köppäinen: vuonna 2017 ammattitaitoisen muusikon ei enää tarvitse alleviivata ammattitaitoaan. Fonisti sopi meininkiin varsin mukavasti. Uudet biisit kuulostivat vielä entistäkin vähemmän perinteisiltä ”biiseiltä”, mutta Marian kohdalla tämä on jotenkin luontevaa. Itseäni hieman välillä häiritsee ähkäisymaneeri sananloppuvokaalien jälkeen.

Sunnuntaina 14.5. pidettiin Pyynikin Aikamatkojen pihalla Taidetila Katveen kevätfestivaali, jota olin mukana järjestämässä ja piipahdin hieman lavallakin. Varsinaisista esiintyjistä kuultiin ensin Tammela 33100 -bändissä vaikuttavaa Jaani Haapasaloa. Bändiä olen joskus kuullut livenä, vaan en turhan synkkäsävyisenä oikein diggaillut. Yksin tulkittuna biisit tuntuivat herkemmiltä ja näin ollen mukavammilta. En silti voi olla ihmettelemättä Jaanin musakäsitystä: Spotify tappoi mun tulonlähteen spiikkautui ”duuripitoisena” biisinä, vaikka on aivan perusmollibiisi – sanat sentään ovat hupaisasti synkän humoristiset. Ihmineläin eli katumuusikko Henry Vistbacka taiteili konesysteemillä kaikenlaisia musikaalisia ääniä, jotka kuulostivat hyvältä, mutta eivät innostaneet keskittymään. Hot Herosilla oli sentään jo ihan kunnon meininki. Usein Hannibaliakin säestänyt kokoonpano esitti aika perusjazzia, joka kuulosti aurinkoisessa sunnuntai-iltapäivässä todella pätevältä. Festarin päätti Samanna, johon saksofonisti (Sami Sippola) hyppäsi suoraan edellisestä bändistä. Samannan keikat ovat aina olleet hyviä, mutta tämä oli ehkä kaikkein paras. Sydänkäpynen-biisin loppuosan aikana tuli kerta kaikkiaan fiilis, että Samanna on parasta maailmassa juuri nyt.

Paluu Metson musiikkiosastolle oli edessä seuraavana tiistaina. Guggensizer esiintyi osana Maria Mattilan näyttelyä, ja niinpä vain itse näyttelynpitäjästä tulikin osa Guggensizerin esitystä. Guggeneilla (eri inkarnaatioissaan) on ollut tapana soitella toistenkin biisejä, ja nyt sellaiseksi oli valikoitunut Mara Ballsin Vivika. Itse Maria jorasi musaesitystä näyttävästi, näkijöitä eli yleisöä vain oli harmillisen vähän. Guggensizerin omat biisit tapaavat olla varmaa laatua, tosin tekijöiden tunnustamaksi italodiscoksi en niitä nimittelisi. Parodisessa synadiskopopissa on välillä enemmän brittiläistä uutta aaltoa kuin Kanoa tai Gazeboa.

Sitten pääsemme lauantaihin 20.5. ja tarunhohtoisille Pispalan karnevaaleille. Onneksi oikullinen sää oli nyt täysin kohdillaan, niin kuin Taidetilan kevätfestarillakin. Ensimmäinen kuulemani bändi oli Dark Bottle, joka osoittautui oikein hupaisaksi: biisien sanoissa muisteltiin viiden euron pitsakohua ja toivoteltiin natseja takaisin kuuhun. Musa oli isolta osin 50-luvun rock & rollia, mikä muistutti Sha Na Nan esityksestä Woodstockissa – kunnes yhdessä biisissä hypättiin suoraan jonkinlaisiin stoner- tai doom metal -tunnelmiin. Aika jees. Tragic Kids taas edusti punk-tyttöenergiaa, joka oli niin geneeristä, että se oli jo suorastaan hauskaa. On kuvaavaa, että vokalisti spiikkasi yhden biisin tyyliin ”kaikki tuntee tän” – ja seurasi himpun hidastettu Sex Pistolsin Pretty Vacant. Oolrait… Jazz Cannibalsin esityksestä tuli muutenkin varsin karnevalistisen tapahtuman kliimaksi. Tyylilajina oli ”dixie music”, mutta se tarkoittikin lopulta ”dick see music” eli bändi päätti sitten heittäytyä alasti kesken soittohommien. Siellä sitä ulkomaanvieraat piipasivat nakuina puistolavan iltapäivässä niin aikuisten kuin lastenkin joratessa ja jonkun kanniskellessa takavasemmalta mallinuken keskivartaloa yllättäväksi lisäksi show’n rekvisiittaan. Only in Pispala. Soiton siirryttyä Pub Kujakollin ja K-marketin yhteiseen pihaan lipsahdettiin musiikin kannalta vähän antikliimaksin puolelle. Ville Leinonen oli Ville Leinonen, ihan hyvässäkin, mutta valtaosaa anniskelualueen yleisöstä hän ei kiinnostanut.

Vielä viikkoa myöhemmin, 27. toukokuuta kokoonnuttiin Pispalan kirjastoon kuoppaamaan vanhaa kirjastotaloa otsikolla Kirnupiimä-klubi esittää: Pispalan kirjastotalo soi. Homman aloitti jälleen uusi Guggen-pariskunnan proggis, Dolls Are Experimental. Luonnollisesti kyseessä oli Dolls Are Creepyn muunnelma eli Tiina Vanhapelto kumppanuksellaan Tomi ”Pursu” Leppäsellä vahvistettuna. Tiinan lapsuudessa äänitetystä lällätyksestä, siihen lisätyistä häiriöefekteistä, lasten piirroksia esittävistä diakuvista ja kieppuvista värivaloista koostunut esitys oli todella psykedeelinen ja muistutti jonkin LSD:n tai vastaavan aiheuttamaa lapsuusfläsäriä. Itse kunkin psyyke voi sitten päättää, onko trippi hyvä vai huono. Ainakin esitys oli vaikuttava. Tämän jälkeen kuultiin musiikillisilla keinoilla säestettyä runoutta, kunnes Räkämälli taivutti meiningin enempi rokkänrolliksi – tosin taas vähän vinksahtaneessa muodossa: Guggenheim-projektzissa soittanut Laura sekä Hepolöysänä ja Puisina heiloina vaikuttanut Ville siinä rämpyttivät dronerockia rumpukoneen säestyksellä. Vokaaliosuuksiakin oli ainakin näennäisesti. Iltapäiväpuhde päättyi äänettömän Dingo-keikkavideon säestämään soitinimprovisaatioon. Tämmöisiä aikoja sitä eletään! Huh!