Litku, lista ja valtavirta(huijaus)

Tammikuun alkupuolella 2018 uutisoitiin, että Litku Klemetin albumi Juna Kainuuseen oli noussut Suomen viralliselle albumilistalle – kokonainen vuosi ilmestymisensä jälkeen. Sijoitus ei ollut sen kummempi kuin 39., mutta tapaus oli sen verran merkittävä, että Rumba laati siitä jutun otsikolla No joko voi sanoa indietähti Litku Klemetin breikanneen valtavirtaan? Otsikossa on tiettyä ironiaa, ja sama jatkuu lyhyenlännässä artikkelitekstissä, jonka mukaan tämä on ”marginaaliseksi mielletylle musiikille käpykakun arvoinen meriitti”.

Rumba ei kuitenkaan sano suoraan, mitä toimittaja ajattelee. Ehkä tämä johtuu siitä, että lehti on pyrkinyt selvästi valtavirtaistumaan. Eikä kannata kettuilla siihen suuntaan, josta saattaa tippua rahaa.

Itse Litku jakoi juttua sosiaalisessa mediassa, mitä kommentoin mainitsemalla, ettei Jukka Nousiaista ole listoilla näkynyt. Tätä puolestaan Jukka kommentoi: Suuri osa vaihtoehtomusastahan jää näiden listojen ulkopuolelle siksi että levyt myydään muualla kuin listakaupoissa (esim. keikoilla). Mun ja monen muun omakustantajan kohdalla listautuminen jää jo sen takia että tuotteissa ei ole viivakoodia. Muuta en näiden listojen muodostumisesta tiedäkään. Viivakoodilla saattaa olla väliä monissa puljuissa, mutta Tampereen Swampissa olen nähnyt kyllä myydyt levyt kirjattavan ihan klassisella kuulakynällä vihkoon. Enemmän lienee väliä sillä, mitä Jukka ei tiedä eli kuinka listat muodostuvat. Siitä on näet liikkeellä aika vänkiä huhuja. Esimerkiksi suoratoistopalvelujen biisikohtaiset toistot kuulemma vaikuttavat suoraan albumien listapisteisiin, ”eikä kukaan kerro, kuinka paljon”. Joo.

listaöö

Seuraavalla viikolla Litku oli taas tippunut ulos listalta. Sen läpikatselu on hämmentävä kokemus. Esimerkkejä: sijalla 6 on Ed Sheeranin oikeinmerkki-levy, listaviikkoja 45; sijalla 11 Haloo Helsingin Hulluuden highway, listaviikkoja 44; sijalla 15 Reino Nordinin Antaudun, listaviikkoja 46; sijalla 16 Evelinan 24K, listaviikkoja 63; sijalla 24 Antti Tuiskun toiseksi uusin levy En kommentoi, viikkoja kokonaiset 138; sijalla 30 Sannin nimikkoalbumi, viikkoja 66; sijalla 31 Haloo Helsingin toiseksi uusin Kiitos ei ole kirosana, viikkoja 123; sijalla 36 Kaija Koon Sinun naisesi, viikkoja 61; sijalla 38 Nikke Ankaran Nikke tulee kotiin, viikkoja 90; sijalla 49 Ed Sheeranin toiseksi uusin X, listaviikkoja 109. Nämä ovat kaikki sentään jollain lailla tuttuja nimiä, mutta mikä ihme on Post Malone, jonka Stoney on listalla 53. viikkoa ja nyt sijalla 8? Tai Zara Larsson, jolla näyttäisi olevan 35 listaviikkoa? Samoin yli kolmenkymmenen viikon yltävät kotimaiset Gasellit ja Keko Salata eivät soita sen äänekkäämpiä kelloja. Luonnollisesti tässä ei ole mitään tolkkua.

Kun suoratoistopalvelut lasketaan, mukaan tulevat tietysti myös kaikki marketit ja kauppaliikkeet, joissa soi koko ajan soittolista – epäilemättä Spotifyn kautta. Tämä selittää myös, miksi paska kaupallinen musa, joka ei kiinnosta yhtään tuntemaani ihmistä missään, soi tauotta esimerkiksi Citymarketeissa. Se on valtavirtayhtiöiden puffausta, joka vaikuttaa, paitsi alitajuiseen ”normaaliksi” ja ”tämän päivän musaksi” mieltämiseen asiakkaan päässä, myös suoraan toiseen puffikonstiin eli listoihin. Niinpä listat ovat viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen täynnä vähän vieraiksi jääviä nimiä, joista monia on kenties myyty fyysisinä äänitteinä vain sata tai pari eikä paljon enempää edes latauksina.

Sellaiselle listalle Litku Klemetin läpipääsy edes yhdeksi viikoksi on ihan oikeasti uutisoinnin arvoinen juttu.

Koko valtavirta vuosimallia 2018 on huijaus, jotain, mistä useimpien annetaan ymmärtää tykkäävän, mutta mistä juuri kukaan ei edes ole kiinnostunut.

Mainokset