Legendat livenä Suomessa

Sana ”legenda” on viime vuosikymmeninä kokenut arvonalennuksen siinä missä muutkin ylisanat, mutta heinäkuussa 2014 Suomessa esiintyi kaksi artistia, joita voi hyvällä syyllä pitää kevyen musiikin legendoina. Helsingin Kaisaniemessä konsertoi 9. päivänä Stevie Wonder ja Porin Kirjurinluodolla 17. päivänä Bob Dylan. Teoriassa artisteilla on paljon yhteistä. Kumpikin on aloittanut levytysuransa jo 1960-luvun alussa, kumpikin on nousu- ja laskukausistaan huolimatta pysynyt pinnalla siitä lähtien, eikä kumpikaan käytä omaa nimeään (jotka ovat Stevland Morris ja Robert Zimmerman). Muita yhtäläisyyksiä on kuitenkin vähän, ja harvinaisen vähän niitä oli artistien Suomen esityksissä – ellei lasketa sitä, että kumpikin esiintyi puistoympäristöön rakennetulla ulkoilma-areenalla.

Stevie Wonderin setin oli tarkoitus alkaa kuuman hellepäivän iltana kello 19.30. Häntä ennen lavalla olivat esiintyneet Nicole Willis & The Soul Investigators, Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana sekä Cody ChesnuTT, joista vain viimeistä ehdin hieman ohimennen kuulla. Nicolen soulyhtye olisi kyllä kiinnostanut. Lippuja sisään ei köyhällä musabloggarilla ollut, mutta tiesin soiton ja laulun kuuluvan oikein hyvin maksualueen ulkopuolelle. Lavaliikehdintä, ilmeet ynnä muut jäävät tietysti ulkona näkemättä, mutta kuulemani mukaan lavalle ei aina näe sisäpuoleltakaan. Noin neljännestä vaille kahdeksan alkoi lavan suunnalta joka tapauksessa kuulua oikeanlaista musisointia, ja pian taustaan yhtyi Stevien häkellyttävän tunnistettava, persoonallinen lauluääni. ”Oikeanlainen” on tässä yhteydessä myös arvolatautunut sanavalinta: jo ensitahdeista lähtien oli selvää, että Stevien bändi oli aivan loistava ja pohjasi soundinsa siihen kauteen, jota nykyiset musadiggarit hänen tuotannossaan eniten rakastavat – toisin sanoen 1970-lukuun.

Avausbiisi oli yllättävä: How Sweet It Is (to Be Loved by You), Marvin Gayen tunnetuksi tekemä 60-luvun klassikko, jota Stevie ei käsittääkseni ole edes levyttänyt. Heti ensinumerosta alkaen Stevien missio oli saada yleisö laulamaan, ja niinpä avausnumero venyi arviolta kymmenminuuttiseksi. Siitä siirryttiin sujuvasti Master Blasteriin ja edelleen Higher Groundiin – kaikki kolme kulkevat sopivasti shufflekompilla. Tunnelma oli korkealla, ja minunlaiselleni kuulijalle sitä vielä nostattivat seuraavat yllättävät kappalevalinnat. Hotter Than July -levyn (1980) albumiraita As If You Read My Mind ei olisi ollut arvauslistallani, mutta kuulosti erinomaiselta ja sambarytmeineen harvinaisen hyvin tähän kesään sopivalta. Funkyksi sovitettu Beatles-cover Day Tripper oli vielä yllättävämpi tapaus. Sitäkään en tiedä Stevien levyttäneen. Superwoman oli hidastettu alkuosaltaan uneliaaksi balladiksi, josta edettiin pitkässä loppuosassa sujuvasti jazzahtavaan psykedeliasouliin. Sen viimetahdit paljastivat jo seuraavan kappaleen, vaikka välissä pidettiinkin tauko. Kyseessä oli Overjoyed, vuonna 1985 julkaistun In Square Circlen tähtihetki. Sitä seurasi Don’t You Worry ’Bout a Thing, joka vieläpä sai peräänsä mahtavan santanamaisen lattaricodan. Tässä vaiheessa keikan artistinen tunnelma oli ylimmillään.

Signed, Sealed, Delivered, I’m YoursSir DukeIsn’t She LovelyLiving for the City… Klassiset 1970-luvun hitit seurasivat toisiaan. Tässä vaiheessa yllätysmomentti tuntui täysin hylätyltä: Stevie oli esittämässä Greatest Hits -katalogiaan. Tunnelmaa vain korosti Ebony and Ivory, jonka Stevie levytti alun perin Paul McCartneyn kanssa ja laulun tekijä on niin ikään McCartney. Lisäksi toinen selvempi ongelma alkoi tässä vaiheessa pursuta yli äyräitten: Stevie laulatti kappaleen melkein kokonaan yleisöllä, joka lähti mukaan kohtalaisesti, ja venytti sen loppuosaa venyttämästä päästyään. (Sitä vastoin Isn’t She Lovely ja etenkin Living for the City oli selvästi typistetty.) Tätä seurasi vielä yksi yllättävä biisivalinta, It’s Wrong vuodelta 1985. Siitä oli tehty pitkä rumpumaraton, joka nosti omaa tunnelmaani mutta saattoi latistaa hittihakuisen yleisön meininkiä. Part-Time Lover meni jo suurelta osin yleisönlaulatuspelleilyksi. You Are the Sunshine of My Life, omaan makuuni Stevien kaikkien aikojen suurin klassikko, oli kadottanut melodiansa ja yhden säkeistön kokonaan, mutta bändi soitti jälleen aivan tajuttoman loistavasti. Lisää yleisönlaulatusyrityksiä saatiin My Cherie Amourin aluksi; itse kappale oli lopulta erinomainen. Tässä vaiheessa Stevie bändeineen siirtyi saumattomasti inhokkiini I Just Called to Say I Love You’hun, josta osa yleisöstä selvästi tykkäsi hyvin paljon. Jäljellä oli enää finaali, Superstition, jossa ymmärtääkseni Cody ChesnuTT piipahti vierailijana. Se venyi ylipitkäksi bändinesittelyraidaksi, jonka aikana yleisöä alkoi jo liikuskella poispäin. Viimeinen yleisönlaulatuscoda soitettiin samalla rytmillä, mutta Superstitionin kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä.

Tiivistelmä Stevien keikasta: huikea bändi, hyvässä vedossa ollut laulaja, paljon iloa ja vain hieman turhautumista tarjonnut biisivalikoima, mutta hieman vaivaannuttava lava-asenne. Suomalaisyleisö ei lähde mukaan yhteislauluun niin kuin Nykin tai LA:n yleisö, joka on sekä kuullut enemmän Stevien tuotantoa että ylipäänsä alttiimpaa tällaiseen joukkoshow’hun. Mutta elävä legenda oli kuultu (itse asiassa hyvin etäisesti nähtykin), siltä tuntui sekä keikan aikana että sen jälkeen.

Bob Dylanin esityksen oli alun perin tarkoitus alkaa kello 17.30, mutta se oli siirretty iltamyöhään eli kymmeneksi. Sinä aikana Porin lämmin kesäpäivä ehti selvästi viilentyä, ja tunnelma oli siksikin varsin erilainen kuin Stevietä kuunnellessa. Lisäksi lippuja sisään ei taaskaan ollut, ja toisin kuin viime vuonna Earth, Wind & Firen soittaessa, maksullisen alueen aidat olivat melko kaukana lavasta. Toki musiikki kuului nytkin ihan selkeästi, mutta viime vuonna käytössä olleelle kentälle olisi voinut kehittyä kaisaniemimäistä tunnelmaa.

Dylanin setti alkoi parikymmentä minuuttia myöhässä. Häntä ei edes kuulutettu lavalle, josta vain alkoi kuulua komppausta ja varsin paljon Tom Waitsia muistuttavaa murinaa. Bändi soitti alusta lähtien selvällä country blues -otteella ja meno yltyi välillä suorastaan humpahtavaksi, joskin myös aika rokkaavaksi. Kokoonpanoon kuului myös steel-kitara, ja Dylan soitti välillä pianoa (ja huuliharppua). Ensimmäisen kappaleen soinnut kuulostivat korvaani Things Have Changedilta, mutta nopea rytmi ja epäselvä ”laulu” eivät asiaa ilmentäneet. Seuraavan hitaan palan tunnistin vain tutuksi, en She Belongs to Me’ksi, joka myös muistutti originaalia vain soinnuttelultaan. Sama meininki jatkui läpi keikan. Esimerkiksi Girl From the North Country jäi minulta kokonaan tunnistamatta. Desolation Row oli kuitenkin ensisäkeistöstään alkaen tuttu juttu. Viimeistä edellisenä soitettiin A Hard Rain’s A-Gonna Fall, joka oli myös muutettu varsin vähän alkuperäistä muistuttavaksi (häpeäkseni sekin kuulosti minulle vain ”tutulta”, ei Hard Rainilta), ja viimeisenä – jossain mielessä encorena – vetäistiin sentään ilmiselvä All Along the Watchtower.

On helppo todeta, että Dylanin keikka oli Wonderin keikan vastakohta. Ei laulatusta, ei yleisön kosiskelua, ei show-eleitä, ei edes paljon tuttuja biisejä. Blowin’ in the Wind, The Times They Are A-Changin’, It Ain’t Me Babe, Subterranean Homesick Blues, Mr. Tambourine Man, Like a Rolling Stone, I Want You, Just Like a Woman, Lay Lady Lay, Knockin’ on Heaven’s Door, Tangled Up in Blue, Changing of the Guards? Ei puhettakaan. Yhdeksän vuotta Wonderia vanhemman Bobin ”laulu” alkoi murinana ja myös päättyi sellaisena, vaikka siitä löytyikin välillä ihan aitoja, vanhoja kunnon Dylan-sävyjä, joita ei enää Tom Waitsiin olisi sekoittanut. Bändi oli omalla tavallaan hyvä, mutta itselleni sen country blues- ja ”humppabilly”-tyylinen soitanto ei kolissut. Dylanin musiikin nykyolemus ei muistuta hänen omaa aikaansa, vaan häntä edeltänyttä aikakautta, 1930–50-lukuja.

Ennen Bob Dylania Kirjurinluodolla esiintyi Suzanne Vega, joka kuulosti mukavalta, mutta ohjelmisto vain osui meikäläisellä ohisektoriin. Suzanne-mielikkilevyltäni Nine Objects of Desire (1996) ei kuultu yhtään näytettä, suunnilleen yhtä hyvältä 99.9 F°:ltä (1992) sentään kaksi (Fat Man and Dancing Girl oli avausnumero, mikä sai minut ehkä odottamaan liikoja). Laulaja kuulosti tutulta, laulut eivät. Luultavasti mukana oli paljon materiaalia uudelta Tales From the Realm of the Queen of Pentacles -albumilta, jota en ole vielä kuullut. Loppuhuipennuksina saatiin toki Luka ja DNA:n vuonna 1990 nikkaroimaa biittiversiota mukaillut Tom’s Diner. Suzannea edeltänyt vanhan koulun soul-laulaja Bettye LaVette bändeineen veti oman juttunsa tyylikkäästi ja hyvin, mutta kokonaisuus jäi himpun verran keskinkertaiseksi ja innottomaksi. Ensimmäisenä Kirjurinluodolla kuulemani yhtye, kanadalainen The Souljazz Orchestra, sen sijaan ylitti (lähes olemattomat) odotukseni kirkkaasti mainioilla, tyylikkäästi päivitetyillä etnisvaikutteisilla jazzfunk-esityksillään. Esiintyjälistan huomioiden on suorastaan hassua julistaa The Souljazz Orchestra osaltani puoli seitsemästä alkaneen Kirjurinluodon torstai-illan parhaaksi esiintyjäksi.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s