Kikka-ilmiö

Mus.Org.Skyn yksi keskeisiä artikkelisarjoja on alusta lähtien ollut Suurennuslasin alla, jossa bloggari on tarkastellut hyvin tuntemiaan artisteja tai bändejä yltä ja päältä. Tämä artikkeli kytkeytyy periaatteessa samaan sarjaan, mutta otsikkoa ei viitsi käyttää, sillä Kikkaa ei huvittane kuunnella läpikotaisin – ellei satu olemaan masokisti. Tämän kirjoittaja ei ole vielä löytänyt itsestään sitä puolta, mutta kylläkin puolen, jonka mielestä parhaat Kikka-hitit ovat suhteellisen viehättäviä. Siis guilty pleasure? Olen joskus erehtynyt väittämään, ettei minulla ole sellaisia.

Miksi Kikka? Nyt? Kirsi Sirénin (o.s. Viilonen) kuolemasta tuli 3.12.2015 vuosikymmen täyteen. En tiedä, onko sillä yhteyttä asiaan – ainakin yksi valtamedian muistelusjuttu on osunut silmään. Joka tapauksessa Kikka soi Tampereen yliopistovaltauksessa, ja vastaan on tullut myös ehdotus Kikkavieraista vuoden 2016 itsenäisyyspäivän mielenosoituksena. Täytyy huomata, että 1990-luvun alun musiikki on viime aikoina noussut esiin monimuotoisesti. Jos hullujen vuosien revival kattaa sekä Massive Attackin ensilevyn julistamisen superklassikoksi, My Bloody Valentinen uuden maineen ja kunnian, Happy Mondaysin ja Primal Screamin kaltaisten Madchester-nimien uudelleen esiinnousun että Ressu Redfordin ehdottamisen indie-festarin tähdeksi, niin mikä ettei Kikka kävisi?

Jos artistia kuunnellaan camp-hengessä, ei liene olennaista, mikä osa hänen tuotannostaan on musiikillisesti joltakin kantilta pätevää. Kyllä Kikka minullekin on campia, mutta totta kai lähden iänikuisena vastarannankiiskenä metsästämään jotakin musiikillista lihaa luiden ympärille. Sellaista on esimerkiksi Onnen nainenkin silloin vasta saa (1991), joka on julistettu ensimmäiseksi suomalaiseksi levytykseksi, jossa nainen räppää. Itseäni kyseisessä biisissä ilahduttaa mahtava kokonaisvaltainen zeitgeist: Onnen nainenkin… tihkuu seksin lisäksi sitä, mikä 1990-luvun alussa juntui edistykseltä. Kierrätä, pyöritä mua (1991) on paitsi ympäristönormit täyttävä (ja siinäkin mielessä jälleen zeitgeistia ilmaiseva) Syksyn sävel -kolmonen, myös varsin mukavasti 1970-luvun revivalia henkivä disco-dancebiisi. Geisha mä olen sun (1991) on mukavasti ABBA-sävyinen sävellys. Oma lukunsa ovat Kikka-biisien sisältämät suorat vaikutteet aikakauden kansainvälisistä hiteistä. Viimeinen yö (1990) on melko suoraa Alannah Mylesin Black Velvetin mukailua, ja Hento nainen (1991) voisi olla Belinda Carlisle -käännös, vaan ei ole. Läpimurtobiisin Mä haluun viihdyttää (1989) sovitus on tunnustetusti Kylie Minogue -hittien innoittama. Itseäni häiritsee nykyään kertosäemelodian suora pölliminen Gerry and the Pacemakersin Girl on a Swingistä (1966), jota suuri yleisö ei tuntenut. Mutta kuka muu kuin minä on huomannut, ettei Kikka laula biisissä yhtään kertaa sanoja ”mä haluun viihdyttää”?

Jos hyviä on uskallettu poimia, on yhtä lailla uskallettava nähdä huonot. Vuonna 1993 muistan omakohtaisestikin Kikan liukuneen täysin epäkiinnostavaan osastoon. Syy oli yksinkertainen: tuolloiset uudet hitit olivat silkkaa iskelmää ja kammottavat sanoitukset jotenkin oleellisesti siihenastisten kanssa ristiriidassa. Tartu tiukasti hanuriin -kappaletta Kikka ei tiettävästi olisi halunnut laulaa. Näin vuoden 2015 viimeisestä päivästä taaksepäin katsoen oli Kikan tuotannossa näet parhaimmillaan havaittavissa pienenpientä edistyksellisyyttä. Käyttämäni käsite on ehkä 1990-luvun sijaan 1970-lukulainen, mutta erityisesti huippuvuonna 1991 Kikassa oli sopivasti radikaaliliberaalia, feministiä ja vihreää. Tässä muodossa yhdistelmä kelpasi myös Suomen junttikansalle. Ja, niin kuin tässä vaiheessa itse kukainenkin ymmärtänee, jotakin samanhenkistä kaivattaisiin jälleen. Hyvä Kikka!

Kikka