Tuntemattomat, unohdetut & hyljeksityt #8: Keys of the Kingdom

The Moody Blues on lievästi sanottuna pitkän linjan yhtye. Se perustettiin Birminghamissa jo vuonna 1964, eikä sen alkuperäisjäsenistä ole pitkään aikaan ollut jäljellä muita kuin rumpali Graeme Edge. Hittinikkarikaksikko Justin HaywardJohn Lodge liittyi bändiin sentään jo 1960-luvulla. Bluesia yhtye ei ole koskaan soittanut, eikä varsinkaan Haywardin ja Lodgen tultua mukaan. Moody Bluesin vuosien 1967–72 albumit, joita on peräti seitsemän, ovat psykedeelis-progressiivisen popin klassikoita; tuonaikaisista biiseistä tunnetuin on Nights in White Satin. Sen jälkeen Moodies vetäytyi tauolle. Tuliko bändi koskaan takaisin?

Totta hemmetissä. Vuonna 1978 ilmestynyt Octave-albumi ilmaisi yhtä paljon hämmennystä kuin luomisvoimaa, mutta viimeistään 1981 julkaistu Long Distance Voyager osoitti Moodyjen olevan yhä huippukunnossa. Bändi oli myös erittäin suosittu, mitä pophistorian nykyiset voittaja-kirjoittajat eivät muista tai käsitä. Sen sijaan vuoden 1983 The Present -albumi edusti jo myynnillistä alamäkeä. Suuntaa saatiin tasatuksi vuosikymmenen loppupuolen hiteillä Your Wildest Dreams ja I Know You’re Out There Somewhere, mutta senaikaiset Moodies-albumit ovat hieman kuraa. Keys of the Kingdomia, Moody Bluesin neljättätoista studiolevyä, tehtäessä oli ilmassa pientä jäsenkriisiä ja muutakin kriisiä. Yhtyeen 80-luvun kosketinsoittaja Patrick Moraz lennähti epäselvien vaiheiden jälkeen ulos bändistä; toisaalta Moodyjen vanha huilisti-laulaja-biisintekijä Ray Thomas saatiin uudelleen vakiinnutetuksi kokoonpanoon. Kaksi edellistä albumia oli seissyt pelkkien hittisinglejen varassa, kun klassisen kauden Moodiesia määrittivät nimenomaan hienot levykokonaisuudet. Jostakin näiden faktojen välistä luovittiin uuden levyn kanssa levykauppoihin kesällä 1991.

Keys of the Kingdom käynnistyy aikuispoprockia edustavalla raidalla Say It With Love, joka lohkaistiin myös singleksi. Vaikka kappale ei mullista maailmoja, se ilmentää rauhoittunutta tasapainoa, joka olisi ollut vierasta levyn edeltäjälle, 1988 ilmestyneelle Sur la merille. Samat sanat sopivat Bless the Wings (That Bring You Back) -biisiin, joka on ajankohdalle tyypillinen ”iso” balladi – joskin poikkeuksellisen nätisti sävelletty. Is This Heaven jatkaa samantapaisella meiningillä, mutta sitä seuraava kaksiosainen Say What You Mean on jotain aivan muuta. Nyt voi kysyä kauniisti: mitä vittua? Onko tämä Modern Talking vai Pink Floyd? Komppi tuo mieleen edellisen, moni muu musiikillinen idea jälkimmäisen. Kappaleessa on tiettyä hämmentävää viehätystä, mutta melodia on valitettavasti nyysitty ABBA:n As Good As New’stä, joten se siitä. Vinyylillä ykköspuolen päättää Lean on Me, jota en nostaisi levyn parhaimmistoon.

Hope and Pray on yksi Keys of the Kingdomin parhaista paloista. Vaikka sekin on nykykorvaan varsin aikuissuuntautunutta musiikkia, se on myös kaunista ja tyylikästä, ja sen sointuratkaisuissa on kaikuja progesta. Mieleen tulee Alan Parsons Project – eikä kerta ole ainoa. Shadows on the Wall on myös ihan hyvä kappale, ja sitä seuraa yllättävän mahtipontinen ja ylväs kelttiläinen sävelteos Celtic Sonant, jonka säveltäjä-laulaja on Ray Thomas. Vastapainoksi John Lodgen Magic yrittää rokata, mutta jää hieman jumiin puolitiehen. Albumin päättää ylivertaisen kaunis ja upea Never Blame the Rainbows for the Rain. Vaikka levyllä on kuultu monta hienoa raitaa, tähän ei kuulija ole valmistautunut. Loistava biisi! Harmi, että esimerkiksi Waldemar Wallenius aikanaan Soundissa tuntui luovuttaneen jo edellisen kappaleen jälkeen…

Keys of the Kingdomista tuli Moody Bluesin heikoimmin menestynyt albumi (kenties ilman Haywardia ja Lodgea tehtyä ensilevyä The Magnificent Moodies lukuun ottamatta), eikä sitä nykyisin arvosteta yhtään enempää kuin kahta edeltäjää (Sur la mer ja The Other Side of Life). Tämä on paha vahinko. Missä edellisillä levyillä oli pari hyvää biisiä ja paljon kuraa, Keys of the Kingdomilla suhde on päinvastainen – tai oikeammin yksikään biisi ei ole kuraa, joskin CD-version bonuspala Once Is Enough on lähellä sitä. Jo aiemmin tässä tarinassa mainittujen pophistorian nykyisten voittaja-kirjoittajien mielestä tällainen musiikki oli tietysti vuonna 1991 ajastaan jäljessä (vrt. Nevermind, Achtung Baby, Blood Sugar Sex Magik), mutta itse varsin läsnäolevasti sitä aikaa eläneenä voin vakavissani väittää tätä ajan kulumisesta johtuvaksi näköharhaksi. Vuotta 1991 voi aivan yhtä hyvin tarkastella We Can’t Dancen, On Every Streetin ja Into the Great Wide Openin valossa, ja tässä seurassa Keys of the Kingdom viihtyy mainiosti. Itse asiassa pidän siitä kuuntelumusiikkina enemmän kuin yhdestäkään muusta tässä kappaleessa mainitusta albumista.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s