Keskustelua rockmusiikista

Internetin ihmemaassa on paljon foorumeja, joilla keskustellaan rockista ja harrastetaan rockiin tai ylipäänsä populäärimusiikkiin liittyviä ajanvieteleikkejä. Näillä foorumeilla esiintyy säännöllisesti yksi poikkeuksellisen genreuskovainen ihmistyyppi, joka ymmärtää vain yhdentyyppistä musiikkia ja pauhaa siitä menemään, ikään kuin mitään muuta ei olisi ikinä tehtykään. Mikä ihmistyyppi siis on kyseessä? Punk-puristi? Hiphop-hullu? Jazz-jeesustelija? Konemusakohkaaja? Klasarikukkoilija? Ehei… vaan tietysti HEVIMIES. Se tyyppi, joka on iältään mitä hyvänsä 20 ja 60 vuoden väliltä ja joka ei edes myönnä hevipurismiaan, vaan on mielestään vain ”rock”.

Hevimies ilmestyy foorumille ja aloittaa esimerkiksi sarjan äänestyksiä, jonka otsikkona on ”Rockin suuret”, ”Rockin mestarit” tai ”Rockin jättiläiset”. Ensimmäinen kysymys kuuluu: ”Kumpi on kovempi, Black Sabbath vai Uriah Heep?” Nämä ovat sen verran klassikkoja, että foorumilaiset äänestelevät aika innokkaasti. Seuraava pari on sitten AC/DC ja Metallica, mikä aiheuttaa jo pientä tympäännystä: vai että tämmöinen on tämän herran käsitys rockista. Kolmas pari on sentään Led Zeppelin ja Deep Purple. Aika yleisellä osastolla siis vielä liikutaan. Pysyvämmin tunnelmat latistuvat seuraavien äänestysten kohdalla. Niissä näet ovat vastakkain Van Halen ja Guns N’ Roses, Alice Cooper ja Kiss sekä Judas Priest ja Iron Maiden. Ja kun seitsemänteen pariin saadaan Jimi Hendrix, hänen vastustajakseen on provosoivasti pistetty Yngwie Malmsteen. Jatkossa ”rockina” tarjotaan jopa Megadethiä, Slayeriä, Panteraa ja tietysti Venomia.

Hevimies ei siis näe omaa purismiaan, vaan toiset puristeina – nämä kun tajuavat vain ”poppia” tai ”jotain progee” eivätkä kunnon rockia. Hän tekee suuren myönnytyksen popille laittaessaan äänestykseensä tarjolle Queenin ja myöhemmin Toton, käsittämättä, että näidenkin tyylien ytimessä on jonkinlainen hardrock. Ensimmäinen bändi, jolla ei ole mitään tekemistä metallin tai hardrockin kanssa, tulee vastaan noin äänestysparissa 35. Se on The Beatles, tietenkin, koska kaikkihan Fab Fourin tietävät. Beatlesin saama äänivyöry saa hevimiehen lopultakin hiljalleen tarjoamaan muuta kuin hard & heavy -osastoa. The Rolling Stones, The Doors, Pink Floyd, David Bowie, Ramones ja Sex Pistols päätyvät ehdolle ja todennäköisesti voittavat vastinparinsa selvin luvuin. Luonnollisesti näitä ennen on äänestyksiin päätynyt UFOa, Saxonia, Manowaria, Twisted Sisteriä, Poisonia ja Dokkenia. Todellakin, Dokkenia.

Yhtyeitä ja artisteja, joita foorumin kiintiöhevarille ei ole olemassa, ovat Bob Dylan, The Beach Boys, The Byrds, Janis Joplin, Neil Young ja CrosbyStillsNash-osasto, Procol Harum, Genesis, Dire Straits, The Police, U2, kaikki 90-luvun brittipopista ponnistaneet bändit (mukaan lukien välillä aika metallinen Muse) sekä kaikki 2000-luvun indierockbändit. Dylanista hänen käsityksensä on luultavasti akustinen folk-kitara ja känisevä folk-ääni, vaikka hän kysyttäessä tunnistaakin Like a Rolling Stonen esittäjän. Jopa raskaiden kitarariffien esitaistelija The Who saa osakseen väheksyntää, eikä käsitys edes Creamista ole hääppöinen. Ehdotus rockin palautumisesta 1950-luvulle menee myös hevimiehen mielestä sivupoluille, eikä hänen rock-kaanoniinsa mahdu kuin enintään Chuck Berry. Parin Elvis-klassikon asema tunnustetaan, mutta mitäs meni levyttämään sellaista kuin Love Me Tender ja Are You Lonesome Tonight. ”Rock” kerta kaikkiaan alkoi 1960-luvun lopulla, ja niinpä vasta Zeppelinistä, Sabbathista, Purplesta ja Heepistä kannattaa puhua. Mieleeni ei voi olla tulematta se Depeche Mode -jäsenen (Martin Gore? Dave Gahan?) kommentti, että vaikutteita on aina parempi ottaa alkuperäisestä, esimerkiksi rockvaikutteita Gene Vincentiltä eikä Led Zeppeliniltä – ja bluesvaikutteita Muddy Watersilta eikä Led Zeppeliniltä.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole ilmaista, että hardrock ja metal ovat paskaa. Siitä 70-lukulaisesta musameiningistä, jota kutsuttiin mieltä ylentävällä nimellä jytä, yleensä tykkään. Suhteeni kasariheviin on hankalampi: kuuntelin sitä mielin määrin peruskouluiässä, mutta muistan edelleen maailman kertakaikkisen avautumisen sillä hetkellä, kun tajusin genren ulkopuolella tehtävän sekä enemmän musiikkia että parempaa musiikkia. Rock ei ole minulle pyhä asia, mutta jos tulee fiilis kuunnella rockia, soittimeeni ei todellakaan päädy Mötley Crüe tai AC/DC. Kun työskentelin musakirjastossa 00-luvulla, ja cd-levyjen lainaaminen oli runsasta, huomasin hyllyluokan 78.89112 suosijoiden läpikäyvän pikku hiljaa koko suosikkiluokkansa. Kaikki siinä osastossa kelpasi heille, sen kliseet ovat niin tunnistettavia ja genreä yhdistäviä. Itse sen ulkopuolelle pullahtaneena saatoin vain katsella: pitäkööt oman temmellyskenttänsä, ihan mielellään. Ei sen tarvitse vallata rockia tai koko populäärimusiikkia.

Sphynkter

Mainokset