Jukka & Bob eli Nousiaiselle Nobel

Heti alkuun antikliimaksi: Jukka Nousiainen ei ole Suomen Bob Dylan. Kummallakin artistilla on selvästi oma musiikillis-lyyrinen kenttänsä, ja vaikka tämä asia sinänsä yhdistää, nuo kentät eivät muistuta kovin paljon toisiaan. Tämä artikkeli on puolivitsi, joka perustuu siihen, että Jukka on minusta aivan sikahyvä artisti ja Dylanille taas on satuttu myöntämään ensimmäisenä musiikkitaiteilijana Nobelin palkinto. Vastaan on kuitenkin tullut kiinnostavia yhteensattumanomaisia yhtäläisyyksiä, joten silvuplee!

1) Musiikillinen ilmaisu

Räjäyttäjät-yhtye ei tietenkään ole yhtä kuin Jukka Nousiainen. Olisi Sillin ja Alexin ylenkatsomista kuvitella, että bändi tekee tekosensa Jukan käskystä. (Samoinhan jotkut luulottelivat, että Jukka ja Jytämimmit oli Jukan bändi eikä Jukan, Sinin ja Marian bändi.) Silti Mr. Nousiainen on Räjäyttäjien näkyvin ja kuuluvin jäsen. Joten asiaan. Räjäyttäjät oli kerännyt merkittävän oman yleisönsä ja suorastaan luonut oman alagenrensä vuosina 2011–14. Keväällä 2016 yhtye kuitenkin julkaisi albumin Räjä Elektrik Millenium, joka räjäytti vanhan jutun kappaleiksi ja sekoitti rokkisoppaan soolo-Jukan suosimia psykedelia- ja iskelmävaikutteita sekä – luoja soikoon! – läjäpäin vintage-syntikoita. Bob Dylan oli kerännyt merkittävän oman yleisönsä ja luonut oman tyylinsä vuosina 1961–64. Keväällä 1965 hän kuitenkin julkaisi singlen Subterranean Homesick Blues ja sitä seuranneen albumin Bringing It All Back Home, joilla folk-keitokseen oli sekoitettu runsaasti rockia ja bluesia sekä – pyhäinhäväistys! – sähköisiä instrumentteja. Kun Dylan lähti sähköistetyn bändinsä kanssa keikoille, osa yleisöstä buuasi, vaati akustista folkia ja poistui paikalta. Kun Räjäyttäjät lähti syntikoiden kanssa keikoille, jälleen jotkut kuulijat poistuivat paikalta tai tulivat sanomaan keikan jälkeen, että ”mä en tykkää noista syntikoista”. Jukka Nousiainen ja Bob Dylan ovat molemmat artisteja, jotka uskaltavat tehdä musaa, joka saa oman yleisön protestoimaan sitä vastaan.

2) Lyyrinen ilmaisu

Sekä 1960-luvulla että 2010-luvulla on ollut tilaus musiikille, joka pyrkii muuttamaan maailman paremmaksi tai ainakin vähemmän paskaksi paikaksi. Räyhääjiä riittää tänä päivänä varsinkin punkskenessä. Kyllä Dylan räyhätä osasi, ja kantaaottavat laulut kuten A Hard Rain’s A-Gonna Fall, Masters of War, The Times They Are A-Changin’ ja Like a Rolling Stone loivat osaltaan 60-luvun sukupolven uutta sosiaalista tietoisuutta. Tästä pisteestä kantaaottavan ja tietoisuutta luovan musiikin voi katsoa haarautuvan kahteen suuntaan. Jokin Barry McGuiren (tai P.F. Sloanin) Eve of Destruction oli vielä menestys, mutta The Fugsin tai MC5:n kaltaiset sananjulistajat jäivät pienehköjen piirien jutuksi. Jopa Jefferson Airplane menetti asemiaan suuntauduttuaan underground-protestiin päin mahtavan Surrealistic Pillow’n (1967) jälkeen. Sen sijaan 60-luvun sukupolvea puhutteli paremmin musiikki, jonka uutta tietoisuutta luovat viittaukset olivat hienovaraisempia tai simplistisempiä. The Beatlesin universaalin rakkauden sanoma, Jimi Hendrixin vapauden viesti säestettynä eläimellisellä alkuvoimalla ja toismaailmallisella taituruudella, Simon & Garfunkelin sofistikoidun harmoninen humanistis-analyyttinen ajankuva sekä tietysti Dylanin oma Blonde on Blonde -kauden lähes dadaistinen ilmaisu, joka todella tarkoitti jotain silloinkin, kun ei näennäisesti tarkoittanut mitään.

Jukka Nousiainen edustaa 2010-luvun kontekstissa selvästi jälkimmäistä juonnetta. Kyllä hän räyhätä osaa, mutta vain harvoin (Eksistentialismia halvalta luksushuvilalta…) Jukka räyhää ”asioista”. Useammin tietoisuus on hänen teksteissään eräänlaisena alaviitteenä. Synnyin syksyllä -biisin kohta ”ei oo missään mitään järkee, ei järjettömyydellä määrää” on säkeistöympyrän täydentävä katharsis, jonka kuullessani alan aina hymyillä ymmärtäen: niinpä, niinpä. Alaviite voimistuu useissa muissa biiseissä: Lonely Riderin peittelemätön outsider-identiteetti, Kohti kaukaista tähteä -kappaleen juicemaisen lempeä dystopia, Sun kanssas mä lähden minne vaan -biisin viesti ’älä tartu kliseisiin, elämän tähtihetket ovat siellä missä elämä on’. Selkeimmin sanoma on ilmaistu uudessa kappaleessa Jukan tehdas, jossa säätiedotus lupaa lisää pelkoa, vihaa ja väkivaltaa (”you don’t need a weatherman to know which way the wind blows”?). Mutta: ”Tähän biisiin laitan kauniin kertosäkeen… mä en haluu enää luovuttaa, mä haluun elää enkä luovuttaa.” Jos verrataan 2010-luvun punkskenen räyhääjiin, Jukka Nousiainen ei ole kyyninen. Hän ei ole kukkaislapsi, koska hän on tylymmän aikakauden kasvatti; mutta näin ollen hän pystyy kommunikoimaan yleisönsä kanssa – kliseeseen tarttuen – uskon, toivon ja rakkauden tasolla.

Tästä pääsenkin näppärästi seuraavaan kohtaan: 3) Asema yleisön joukossa

Siitä emme pääse mihinkään, että Jukka Nousiainen on undie-artisti. (En nyt viittaa siihen, että häneltä ovat Räjäyttäjien keikalla lähteneet joskus kalsaritkin, vaan undergroundiin ja indieen.) Hän ei puhuttele kokonaista sukupolvea, koska valtaosa hänen sukupolvestaan ei ole koskaan kuullutkaan hänestä tai hänen musiikkiaan. Minä nyt tietysti väitän, että Jukassa olisi ainesta puhutella Y-sukupolvea enemmän kuin Cheek ja Paperi T yhteensä, mutta tuon voi halutessaan jättää omaan arvoonsa. Oleellisempaa on, että Nousiaisen uskollinen yleisö suhtautuu häneen eräänlaisena ”meidän jengin suurin taiteilija” -hahmona. Itse Jukka tykkää vähätellä asemaansa. Kun Turun ylioppilaslehti julkaisi sinänsä vähän hassusti genreajattelua ylläpitävän artikkelinsa Rokki on tärkeä asia, joka kutsui häntä ”liikkeen keulakuvaksi”, hän tuumaili Facebookissa, että mitäs ne Risto ja Joose Keskitalo sitten ovat. Mutta samalla tavoin kuin esikuvat Woody Guthrie ja Pete Seeger olivat Dylanin mahtivuosina jo mennyttä aikaa, eivät Risto ja Joosekaan edusta tätä Nyt Tärkeintä Juttua. Edellä mainittu Jukan tehdas tunnetaan ja osataan laulaa mukana, vaikka biisiä ei ole vielä levytetty. Samalla lailla The Byrds tiesi jo tammikuussa 1965 painua studioon tekemään folkrock-versiota Dylanin Mr. Tambourine Manista, vaikka lauluntekijän oma levyversio ilmestyi vasta maaliskuussa. Kuten Bobia, nyt Jukka Nousiaista kuunnellaan keikalla toiveikkaasti, joskos kuulisi ihan uutta musaa. Ja kun kuullaan, se painuu mieleen: itsekin muistan ehdottomasti kuulleeni Jukan tehtaan ensimmäisen kerran vappuaattona Näsinpuistossa.

Bob Dylanille on siis myönnetty Nobelin kirjallisuuden palkinto. Mutta mikä Nobel sopisi Jukka Nousiaiselle? Kirjallisuus menee jo kaukaa haetuksi ja väkisin väännetyksi. Jukka on kyllä loistava sanoittaja, ehkä 2010-luvun tärkein kotimainen, mutta itselleni hänen musiikkinsa on ehdottoman ensisijaisesti musiikillinen ilmiö. Ja musiikin Nobelia ei ole olemassa. Fysiikan ja kemian Nobelit jaetaan erikseen, minkä vuoksi Jukan soolonakin joskus vetämä Räjäyttäjä-biisi Sähköviinaa on kyseenalainen kunnia: sehän sekoittaa fysiikkaa kemiaan. Itse antaisin taloustieteen Nobelin mieluummin Nousiaiselle kuin kenellekään tavanomaiselle ehdokkaalle, koska Jukka on sentään elävöittänyt kivijalkakauppoja ja antanut omakustantamiselle uutta uskottavuutta, eikä vain pyöritellyt pseudotieteellisiä kapitalistinumeroita kuten ne tavanomaiset tyypit. Mutta kaikkein parhaiten Jukka Nousiaiselle sopisi Nobelin rauhanpalkinto. Niin kuin kohdassa 2 tulin vihjailleeksi, hänen tiedostava, hyvin kriittinen, mutta pohjimmiltaan humaani ja luottavainen sanomansa antaa uskoa ihmiseen ja tulevaisuuteen paremmin kuin Sauli Niinistö ja Ville Niinistö yhteensä. Ja takuulla paremmin kuin tällä vuosituhannella palkitut Jimmy Carter, Martti Ahtisaari, Barack Obama ja Euroopan unioni.

Hyvä hyvä, hyvä Jukka!