Hankalat levytapaukset #2: John Wesley Harding

1967 oli populäärimusiikissa melkoinen hullu vuosi. Sen alkupuolella elettiin vielä ensimmäisen psykedeelisen etujoukkoajan huumassa. Markkinoille putkahtivat tuolloin muun muassa Jefferson Airplanen Surrealistic Pillow, Jimi Hendrixin Are You Experienced, The Doorsin nimikkoalbumi, The Byrdsin Younger Than Yesterday ja monen mielestä huipentumana The Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band. Rakkauden kesän päätyttyä alkoi uuteen musiikkiin ilmaantua uusia vakavampia sävyjä. Niitä edustivat tahoillaan muun muassa Creamin Disraeli Gears, Trafficin ja Procol Harumin debyyttilevyt sekä The Moody Bluesin sinfoninen Days of Future Passed. Jotkut hurahtivat varpaankynsiään myöten bluesiin, toiset alkoivat tonkia esiin afrikkalaisia kolistimia tai mitä lie esineitä, joiden ääntä underground-jengi kutsui soimiseksi. Koko ajan taustalla luurasi Bob Dylanin nimi eräänlaisena kummisetänä, joka pari vuotta aiemmin oli kutsunut 60-luvun sukupolvea mukaansa matkalle lauluillaan kuten Mr. Tambourine Man ja Like a Rolling Stone.

Joulukuun lopulla 1967 – Euroopassa vasta vuoden 1968 puolella – ilmestyi Bob Dylanin kahdeksas albumi otsikolla John Wesley Harding. Edellisestä Dylan-kiekosta, arvostetusta Blonde on Blondesta, oli kulunut yli puolitoista vuotta, mikä oli tuolloin pieni ikuisuus. Väliin ajoittui Dylanin kuuluisa moottoripyöräonnettomuus, jota on tähän päivään asti pidetty keksittynä tai järjestettynä. On selvää, että artisti kaipasi hengähdystaukoa ja aikaa taiteellisen muotonsa ja sisältönsä uudistamiseen. On vaikea sanoa, mitä Dylanilta vuoden 1967 lopussa odotettiin, muttei ainakaan sellaista kuin John Wesley Harding. Terävyys, villiys ja uhma olivat poissa. Sen sijaan yleisölle tarjottiin keskitempoista bändifolkia, jonka lyyriset teemat olivat omituisen uskonnollisia ja soinnahtivat konservatiivisilta. Varsin kummalliselta tuntuivat myös kantrivaikutteet, joita löytyi sellaisista biiseistä kuin I’ll Be Your Baby Tonight. Minkäänlaista psykedeliaa tai progressiivisuutta ei John Wesley Hardingilta löydy edes mikroskoopilla.

Nykyään John Wesley Hardingia tavataan pitää yhtenä Bob Dylanin tuotannon kulmakivistä, heti seuraavana The Freewheelin’ -albumin (1963), vuosien 1965–66 folkrock-levyjen, vuonna 1975 ilmestyneen Blood on the Tracksin ja enintään tätä seuranneen Desiren jälkeen. Jimi Hendrix versioi All Along the Watchtowerin omalla Electric Ladyland -albumillaan syksyllä 1968, mistä lähtien kappaletta on pidetty Dylan-klassikkona siinä, missä vaikkapa Just Like a Womania ja Subterranean Homesick Bluesia. Kesällä 2014 vanha Bob jopa päätti Porin Kirjurinluodon keikkansa tähän lähes kaikkien tuntemaan biisiin. Minusta All Along the Watchtower on ihan jees, mutta siinä onkin eniten vanhaa uhmaa ja vimmaa koko John Wesley Hardingilla. Muutoin täytyy tunnustaa, etten millään ilveellä tajua Bobin vuoden 1967 mielenliikettä, ainakaan positiivisessa mielessä. John Wesley Harding pysyy minulle tylsänä ja vanhoillisena levynä – ja jos ajattelemme vielä ilmestymisajankohtaa, sillä yhdistyvät Donovanin (akustisvoittoinen A Gift From a Flower to a Garden) ja The Beach Boysin (Smile-projektin läskiksi lyönyt Smiley Smile, riisuttu ja maanläheinen Wild Honey) tuolloisten taiteellisten liikuntojen huonot puolet. Artisti, joka oli mukana luomassa 1900-luvun tärkeintä kulttuurivallankumousta, oli myös ensimmäisten joukossa ja kaikkein näkyvimmin nostamassa kädet pystyyn: ei tästä mitään tullutkaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s