Jäähyväiset klassikoille

Mus.Org.Skyn klikatuinta materiaalia ovat olleet bloggarin itse laatimat listat eri vuosikymmenten popklassikoista. Tämä on alusta lähtien ollut kiusallista. Listoja väsätessani olen ehkä kuvitellut, että pysyisin kannoissani ja ne olisivat perusteltuja. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan vuotta (tai puolta) myöhemmin olen jo hämmästellyt, mikä ihme sai minut nostamaan yhden niin korkealle ja jättämään toisen kokonaan pois. Listojen jatkuva päivittäminen olisi tuntunut väkinäiseltä. Vielä kiusallisemmaksi asia on kääntynyt vuodesta 2015, kun olen havainnut eläväni keskellä aktiivista musiikkikulttuuria, johon mielelläni haluan samastua. Blogisivuston painottuminen möhkälemäisiin instituutioihin, mitä klassikot ja varsinkin niiden listat helposti ovat, ei sovi tähän yhteyteen.

Pidän edelleen hurjasti 1960–70-luvun musiikista. (Tällä hetkellä soi The 4 Seasonsin The Genuine Imitation Life Gazette -vinyyli vuosimallia 1969.) Myös seuraavien vuosikymmenien parhaat palat pysyvät muistamisen ja kuuntelemisen arvoisina. Klassikoiden olemassaoloon liittyy ajatus yhteisestä jakamisesta – ne ovat jotain, minkä sosiokulttuurinen arvo tunnustetaan. Livautin klassikkolistoihini myös omaa näkökulmaa: nämä ovat sellaisia klassikkoja, joiden arvon itsekin tunnustan. Havahduin pian siihen, että oma sosiokulttuurinen lähipiirini ei tunnustanut klassikoitteni arvoa. Tadaa: sirpaloitunut kulttuuri olikin sirpaloitunut! Ja siellä jossain musabloggari yritti samastua johonkin myyttiseen yhteisöön, eikä siihen lähimpään, välittömään ja luontaiseen.

Jukka Nousiaisen Meneehän se aika tässäkin, Roskalavojen rocktähti, Jytäkesä-76, Lonely Rider, Kohti kaukaista tähteä ja Sun kanssas mä lähden minne vaan ovat tämän hetken ”klassikkoja”, nappiesityksiä, joiden arvo tunnustetaan minua ympäröivässä elävässä musakulttuurissa juuri nyt. Ne ovat ilmestyneet vinyylillä ja CD:llä, mutta Guggenheim-projektzin Naapurin poikaa, Donnaa tai Mustaa jäätä ei ole julkaistu kummallakaan eivätkä kasettiversiot usein muistuta sitä, millaisina nelijäseniseksi paisunut Guggen tulkitsee niitä keikoillaan. Ne ovat keikkaklassikoita. Riston tuotanto jäi Mus.Org.Skyn klassikkolistoilta ulos, koska bloggari piti varmana asiana, ettei hän allekirjoita niiden asemaa musakulttuurissa. Mutta ei Jukan ja Guggeneiden keikoilla pyörivä ihmisryhmä mitään Anssi Kelan Mikan faijan BMW:tä tai Chisun Baden-Badenia tunnusta. Heille Discopallo, Putoan kaivossa ja Ilta-aurinko hymyilee ovat paljon tärkeämpiä nollavuosikymmenen ”klassikkobiisejä” – eivätkä nekään merkitse möhkälemäistä instituutiota, vaan jotain elävää, josta ei tarvitse tehdä sellaista.

Klassikkolistoilla ei siis enää ole tarkoitusta. Niitä ei tarvita. Musakulttuurinen yhdessä jakaminen tapahtuu toivottavasti tästedes paljon elävämmissä puitteissa. On täysin mahdollista, että olen tästä kaikesta ihan eri mieltä jo ensi kesänä. Mutta koska nyt on näin, voimme sanoa hyvästit klassikkolistoille. Kun luet tämän, niitä ei enää löydy Mus.Org.Skyn sivuilta.

Mainokset