Helmikuun live-elämykset

Helmikuun alkupuolella oli menoa Tampereen Pispalassa sijaitsevaan Hirvitaloon, jossa järjestettiin pienimuotoinen, käytännössä ilmainen musiikkitapahtuma nimeltä Hirviklubi. Esiintyjäksi oli hommattu Ville Leinonen. Ihmiset tungeksivat hieman epämukavasti pieneen huoneeseen, jossa ei ole akustiikasta tietoakaan. Andy McCoy sanoi kuitenkin aikanaan, että rock ’n’ rollia voi soittaa vaikka pakistanilaisen rautatieaseman vessassa, ja niinpä tämäkin liveympäristön eksoottinen puutteellisuus oli lähinnä sympaattista ja kiinnostavaa ollessaan erilaista. Rock ’n’ rollia Villen biiseissä ei tietenkään ollut havaittavissa, vaan meininki oli akustisvoittoista, folkpopahtavaa – ja sangen mukavaa. Tulevan ISI-levyn biisit tuntuvat aina vain miellyttävämmiltä, varsinkin avausraita (ja livekeikankin avannut) Vuokko Liisa Mirjam. Uusien kappaleiden kaveriksi Ville oli poiminut yllättävän monta iskelmäaikojensa viisua, kuten Tähtityttö ja Enkeli. Olisin kuvitellut, ettei Villeä alkuajan iskelmätouhu enää paljon kiinnosta. Loisteliaalta Majakanvartijan unelta ei kuultu yhtään vetäisyä, mutta kovasti artisti tuntui tykkäävän, kun kehaisin hänelle sitä levyä henkilökohtaisesti keikan jälkeen. Hyvä keikka.

Ville Leinosen jälkeen Hirvitalossa olisi esiintynyt aymara-artisti Betty Paz, mutta itselläni oli siinä vaiheessa jo menoa kamujen kanssa pippaloimaan. Mainittakoon, että näin Betty Pazin livenä jo kommareiden vapputilaisuudessa 2014, ja muistikuva esityksestä on oikein myönteinen.

Loppukuusta oli jälleen Kirnupiimä-klubi ravintola Kahvillassa Tampereen Tammelassa. Teemana oli nyt elektroninen musiikki. Missasin avausaktin, jonka nimi on joko Grateful Dad tai Grateful Däd – kirjoitusasu näyttää vaihtelevan – mutta Guggenheim-projektzin sivuprojekti Guggensizeria pääsin jo täydellä teholla seuraamaan. Kimalleasuihin sonnustautuneiden artistien esitys oli erittäin hyvä. Jostakin Kraftwerkin The Modelin ja Giorgio Moroderin Chasen suunnalta inspiraationsa napannut musiikki kuulosti mainiolta, joskin itsetarkoituksellisen tönkkö englanninääntämys jätti pohtimaan, voisiko ratkaisua vielä vähän miettiä. Sävelmät olivat kuitenkin oikeasti päteviä ihan syntikalla soitettuja sivumelodioita myöten, mikä on 2000-luvun synaretroilussa valitettavan harvinaista. Guggensizerin esityksessä oli myös kosolti huumoria. Kun artisti välispiikissä kommentoi kaverilleen, että lasissa taisi olla olutta eikä vettä, sekin tapahtui englanniksi vocoder-äänellä.

Kirnupiimäillan päätti Barry Andrewsin Disko, jonka ennen keikkaa tunsin yhden Youtube-videon verran. Enemmän akustisen kitaran kuin elektroniikan varassa toiminut hieman surrealistinen musiikki oli viihdyttävää, mutta jäi tälle kuulijalle pahasti Guggensizerin varjoon. Suomenkieliset tekstit olivat välillä hauskoja, kuten epäriimi ”souda souda sinisorsa / juokse karkuun jouluporsas”. Ehkä B.A.D. olisi toiminut hyvänä lämmityksenä ennen illan villeintä aktia? Kirnupiimän yleisö vaikutti aivan tykkäävän kuulemastaan. Kokonaisvaltaisena tapahtumana klubista jää aina vain parempi fiilis. Tulevaa odotellessa, ja kevään edetessä, toivotaan lisää erilaisia ja sympaattisia live-elämyksiä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s