Groovaava maailmanhistoria

”Groove” tai ”groovy” on aina välillä ollut muotisana popkulttuurissa. Adjektiivimuoto ”groovy” yhdistyy helposti 1960-lukuun, varsinkin iki-ihanaan vuoteen 1967. Pari vuosikymmentä myöhemmin Britanniassa kukoisti uutta väriä 1980-lukuun etsinyt rare groove -skene, joka haki groovaavuutta varsinkin edellisen vuosikymmenen funkista ja discosoulista. Ysärin jälkeen sanan eri muodot katosivat mediasta tehokkaasti, ja kun 2010-luvun meininkiä tarkkailee, ymmärtää sitä kaivattavan kivuliaasti takaisin.

”Groove” suomennetaan yleensä svengiksi ja näin ollen ”groovy” tarkoittaa svengaavaa, mutta 60-luvun ”svengaava Lontoo” oli kyllä alkukielellä ihan ”Swinging London”. Ehkä groovella on vielä oma, svengistä hieman eriävä merkityksensä. Etymologia viittaa äänilevyn uriin, joten sana liittyy musiikkiin joka tapauksessa. Musasta puhuttaessa minusta juntuu, että ”groovy” tai ”grooving” sijoittuu laatusanojen ”swinging” ja ”funky” leikkauspisteeseen. Osa funkysta musiikista ei svengaa ollenkaan (tsekkaa Chicin albumi Believer!), eikä osa svengaavasta musiikista ole lainkaan funkya (dixieland-jazz!). Groovaavan musan ei tietenkään tarvitse olla ihan hirveän funkya ja svengata kuin lauma hirviä, vaan riittää, kun tunnistaa musan svengaavan funkylla tavalla. Ja sen tunnistaa, kun sen tunnistaa.

Groove ei ole uusi tai uudehko juttu populäärimusiikissa, se ei ollut sitä edes 1960-luvulla. Mutta vuoden 1965 tienoilla sitä ominaisuutta alettiin kulttuurisesti peräänkuuluttaa. Adjektiivi ”groovy” toistuu aikakauden poplyriikoissa, mutta sen yhteys musiikkiin ei tunnu olevan ensisijaista. Yksi varhaisista, A Groovy Kind of Love, ei groovaa ainakaan The Mindbendersin levytyksenä (1965). Sen sijaan Simon & Garfunkel taisi alusta asti ymmärtää jotain, sillä We’ve Got a Groovy Thing Goin’ (1965) groovaa mainiosti. Iso osa kukkaisvuoden 1967 groovyksi ilmoittautuneesta musameiningistä on ihan groovya, esimerkiksi The Love Generationin Groovy Summertime (nopea versio) ja The Young Rascalsin Groovin’ (hidas versio).

Yleisesti ottaen voi katsoa, että populäärimusiikki rupesi groovaamaan nimenomaan vuonna 1967. Groovaako Pet Sounds (The Beach Boys, 1966) tai edes Revolver (The Beatles, 1966)? Enpä sanoisi. Mutta kun kuuntelee Beach Boys -hittiä Darlin’ (joulukuu 1967) tai Beatles-klassikkoa Lady Madonna (maaliskuu 1968), niin kyllähän niissä groovea riittää. Kyseessä on ilmiselvä soulmusiikin vaikutus. On olemassa nopeatempoistakin soulia, joka ei groovaa, mutta 60-luvulla valkonaamojen etsimä groove tuntui selkeästi löytyvän mustan musiikin suunnalta. Paljon ennen Piitlesiä, Piisipoikia ja valtavirtaa soulvaikutteet omaksui muun muassa The Four Seasons, jonka hittiklassikko Let’s Hang On (1965) on aika motownmaista meininkiä – ja groovaa oikein hyvin.

Meikäläiselle groovaava 60-luku ei kiteydy ”groovy”-sanaa hokeviin biiseihin, vaan siihen soulvaikutteiseen poprockiin (tai päinvastoin), jota vuosikymmenen lopulla tehtiin ja julkaistiin läjittäin. Passaa kuunnella vaikka sellaisia kipaleita kuin Everlasting Love (Love Affair, 1967), Walking in Different Circles (The Peppermint Rainbow, 1968), Desiree (Strawberry Alarm Clock, 1969) ja Baby I Couldn’t See (The Foundations, 1969). Groovaavan ja groovettoman musiikin eron taas vääntää rautalangasta vanha kunnon Bee Gees, jonka Whisper Whisper (1969) muuttuu loppupuolella äkisti tosi groovyksi. Beatlesin Hey Jude (1968) ei alun perin julkaistussa muodossa yritäkään groovata, mutta siitä on olemassa Love-albumilla kuultu studio-otto, jonka bassolinja on funky; Kirkan sovittajat tuskin tiesivät tätä vuonna 1970 tai 1971, kun hänen paljon alkuperäistä groovaavampi suomiversionsa levytettiin. Ja kuten tästä voi arvata, ”groovy”-sanan ollessa jo pannassa 70-luvun puolella musa groovasi edelleen. Stevie Wonderin I Gotta Have a Song (1970), The Mamas & the Papasin Shooting Star (1971), Lee Hazlewoodin You Look Like a Lady (1972) ja vaikkapa Irwin Goodmanin Las Palmas (1972) puhuvat avoimesti omaa kieltään.

Sanat kävivät edellä yhteen suuntaan – ja toiseen. Vuonna 1973 esimerkiksi progressiivisia levyjä, kuten Pink Floydin The Dark Side of the Moon ja Mike Oldfieldin Tubular Bells, myytiin kuin leipää. Raskailla rockbändeillä, glamrock-kimaltajilla tai nostalgiarokkareilla ei groove-näkökulma ollut pinnassa sen enempää. Soulmusiikkikin reagoi omalla tavallaan. Esimerkkejä progressiivisesta soulista ovat Marvin Gayen What’s Going On (1971), The Temptationsin vuosien 1971–73 albumit sekä kaikki Stevie Wonderin 70-luvun levyt alkaen vuodesta 1972. Musa saattoi yhä groovata, mutta fiilis oli toinen. Toisaalta klassinen upbeat-soul vaikutti epämuodikkaalta. Supremesit, 5th Dimensionit ja Stylisticsit julkaisivat vähän aikaa ensisijaisesti balladeja. Sitten siirapista nousi uusi nopeatempoinen, soulpohjainen musiikkityyli, luonnollisesti nimeltään disco. KC & The Sunshine Band, The Ritchie Family ja kumppanit kutsuivat yleisöään tanssimaan. Koska tanssillisuus oli pääasia, huomio keskittyi mahdollisimman tanssittavan rytmipohjan löytämiseen. Viimeistään eurooppalaisen discon (esim. Boney M.: Daddy Cool, 1976) läpimurron myötä komppi vakiintui groovaavan sijaan mekaanisen monotoniseksi. Rumpukoneita ja sähkörumpuja otettiin käyttöön, tai muusikot soittivat metronomin kanssa toteuttaen uutta konemaisen tarkkaa muusikkoihannetta. Ympyrän sulkeakseni, myös progen arvostama virtuositeetti edesauttoi samaa ihannetta. The Four Seasonsin luultavasti paras levy The Genuine Imitation Life Gazette (1969) groovaa aina, kun ei kokeile ”liikaa”, mutta Helicon (1977) ei groovaa millään, vaikka kokeilut on heitetty kyydistä ja ”tanssillisia” discorytmejä messissä.

’Groove’ oli kyllä muotisana kaudella, jolla disco etsi tietä ulos europopinsekaisesta umpikujasta ja päätyi jonkinlaiseen pehmeästi monotonisoituun funk-hybridiin. Peaches & Herbin Shake Your Groove Thing (1978) vielä ihan groovasi, mutta Earth, Wind & Firen tunnettu Let’s Groove (1981) ei, kaikkine robottiefekteineen. Höh. Syntikoiden riemumarssia ei voinut pysäyttää. Yksi niitä valtavirtaan syöttänyt tekijä oli uuden aallon syntikkapop, mikä on jännä juttu, kun uuden aallon alkuperäisenä keskipisteenä oli 70-luvun valtavirtakriittisin tyylisuunta eli punk. Luonnollisesti punkkarit eivät edustaneet konemaista muusikkoihannetta, vaan soittivat miten sattuivat, mutta groovesta ei ollut tietoa – ja kun soitto oli mitä sattui, oli yllättävän helppoa ostaa rumpukone heti kun siihen oli varaa. Aika ylläripylläri-yhtälön tanssisota-aiheisine lyriikoineen tarjosi Heaven 17 singlellä (We Don’t Need This) Fascist Groove Thang. Sekin ilmestyi 1981 – eikä groovaa kyllä yhtään niin kuin bändi parhaimmillaan hieman myöhemmin. Uudella aallolla oli tosiaan oma groovaava hetkensä (tsek tsek vaikkapa Haircut One Hundredin kappale Lemon Firebrigade, 1982). Pian kuitenkin vieraantumista korostavat soundi- ja tyylielementit vieroittivat koko jatkumon sellaisista turhanpäiväisyyksistä kuin groove.

Oikeastaan koko 1980-luku groovasi aika kehnosti. Michael Jacksonkin oli aina vain funky, Sadella ja Simply Redillä ei lähtenyt kunnolla käsistä, Wham! sentään onnistui paremmin. Mutta onneksi on olemassa 1990-luku, joka palautti grooven sekä trendisanastoon että itse musaan. Brittien rare groove -skene toimi johdantona, jenkkien Deee-Lite meni jo suoraan asiaan (Groove Is in the Heart, 1990). Yleensä ysärilläkin muotisanan hokijat eivät välttämättä groovanneet parhaiten. Lenny Kravitzin tai Jamiroquain tai lyriikoista ei etsimälläkään löydy sanaa ’groove’, mutta mitä sanoo It Ain’t Over ’Til It’s Over (1991) tai If I Like It, I Do It (1993)? Aikakoneen Nti Groove taas ei groovaa kuin enintään Aikakone-asteikolla – telkkarissa Sami Saaren kera Groovymeisseli-ohjelmaa houstannut Aki Sirkesalo -vainaa pärjäsi paremmin.

Ja sitten lipsahdammekin jo 2000-luvulle, joka palautti kasarin kunniaan ja toi goottirockit ja nu-metalit et post-punkit ynnä emot joka torpan ja mäkituvan päiväjärjestykseen, studioteknisistä Pro-Toolseista ynnä muusta kököstä puhumattakaan. Mutta eikö vain undie-osastosta löydy ihan groovaaviakin juttuja? Vaikka nyt Samanna! Mara Balls! Guggenheim-projektz! Nousiaisen Jukkakin groovaa joskus, vaikkei useimmiten edes yritä. Litku yrittää välillä ja groovaa välillä, joskus jopa vuorotellen. Tämän kirjoittajakin saattaa lipsahtaa.

Pistetään groovaten! Kesäkin tulee joskus.

groove