Tuntemattomat, unohdetut & hyljeksityt #13: Green Man

Mus.Org.Skyn juttusarjassa on käsitelty välillä albumeja, jotka eivät ole varsinaisesti tuntemattomia, unohdettuja tai oikeasti hyljeksittyjä. No, tämä on ainakin unohdettu. Vuonna 1996 Mark Owenin ensimmäinen sooloalbumi ponnahti mukavasti listoille ja poiki laskutavasta riippuen kaksi tai kolme hittiä. Ensimmäinen niistä oli klassinen popballadi Child, joka yksien korvaan kuulosti majesteettiselta, toisille lähinnä imelältä. Sitä seurasi vauhdikkaampi Clementine, joka saattoi napata muutaman vaikutteen 90-luvun brittipopista, The Stone Rosesilta tai jopa The Byrdsiltä. Myöhemmin vuonna 1997 singleksi lohkaistiin vaisummin menestynyt alternative-vaikutteinen I Am What I Am. Sen jälkeen Mark Owen katosi popbisneksestä vuosikausiksi.

Kuka oli Mark Owen? Elettiin siis syksyä 1996, jolloin yksi ysärin suurimmista menestystarinoista oli juuri päättynyt. Erityisesti nuorten tyttöjen suosikkina tunnetun yhtyeen ”paha poika” Robbie Williams oli lähtenyt omille teilleen jo vuotta aiemmin, ja keväällä bändin jäämistökin ilmoitti hajoavansa. Hyvästeiksi julkaistiin kokoelmalevy ja hitticover Bee Gees -klassikosta How Deep Is Your Love. Bändi, luonnollisesti nimeltään Take That, oli julkaissut covereita ennenkin – myös vuoden 1993 jättihitti Relight My Fire oli cover (alkuperäisesittäjä Dan Hartman) – mutta valtaosa sen biiseistä oli omia. Lähes kaikki omat kappaleet kirjoitti johtohahmo Gary Barlow, jota tituleerattiin joskus oman sukupolvensa Elton Johniksi. Take Thatin jäsenistä Jason Orange ei osallistunut biisintekoon lainkaan, Robbie Williams ei käytännöllisesti katsoen lainkaan, eivätkä Howard Donaldin ja Mark Owenin harvalukuiset osallistumiset antaneet vinkkiä muiden kuin Garyn pätevistä laulunkirjoituskyvyistä.

Robbie Williamsista tuli vuonna 1997 suuri tähti kappaleilla, jotka hän itse oli useimmiten sanoittanut, mutta joiden säveltäjänä kunnostautui näppärästi valittu yhteistyökumppani Guy Chambers. Myös Gary Barlow sai aikaiseksi hittilevyn, joskin sekoitti konseptinsa ja katosi omituisesti kartalta heti saman vuoden jälkeen. Näitäkin yllättävämpää oli, että Mark Owenin Green Man ilmestyi entisten Take That -jäsenten sooloalbumeista ensimmäisenä, se oli kokonaan itse kirjoitettua materiaalia (kahdessa biisissä oli sentään pari kaveria apuna), ja materiaali oli mielenkiintoisen valmista ja pätevää. Take Thatin vertaaminen The Beatlesiin on tietysti pateettista, mutta mieleen ei voi olla tulematta George Harrison, jonka musiikki oli saanut vähän tilaa bändissä ja ryöpsähti täydellisesti valloilleen heti bändin hajottua. Georgen All Things Must Pass (1970) on hyvä albumi, mutta koska siihen kuuluva jamilevy syö kokonaistasoa, voisin pöyhkeästi ilmoittaa tykkääväni Green Manista enemmän.

No, millaista Vihreän miehen musa sitten on? Tiivistettynä: melodista, vaihtelevaa, hiukan trippailevaa ja ysäriperspektiivistä myös retroa. 1960–70-lukulaiset vaikutteet eivät voi olla kuulumatta vahvasti läpi. Childin John Lennon -fiilisten ohella myös Are You With Me ja Move On voisivat periaatteessa olla Beatles-biisejä, sieltä psykedeeliseltä kaudelta. Naturally saattaisi olla yksi lukuisista yrityksistä luoda flower power -ajan hymni. Myös Backpocket and Me’n gospelkuoron avittama ”we’re all the same” -kertosäe vie fiilikset samaan aikakauteen. Nimibiisi palauttelee mieleen enemmänkin The Temptationsia ja 70-luvun valkonaamojen yrityksiä tehdä funkia tai rhythm & bluesia. Muutama balladinomainen raita jää vähemmän tähdelliseksi, mutta vain masentavan kuuloinen Secondhand Wonderland aiheuttaa varsinaisen kiusaannuksen.

On tietysti hassua, kuinka musa, joka kuulosti 90-luvulla 60- tai 70-luvulta, voi kuulostaa 2010-luvulla toivottoman ysäriltä. Totta kai tämä on myös Green Manin kohtalo. Joka tapauksessa levyä myytiin aikanaan kohtalaisesti, kriitikot (tai ylipäänsä kriittiset) taas eivät lämmenneet sen ”retroilulle” ollenkaan. Myös levy-yhtiö (BMG) päätti vuonna 1997 olla jatkamatta Mark Owenin levytyssopimusta. Ehkä Owenilla olisi ollut paljonkin annettavaa vuosituhannen vaihteen musakulttuurille, mutta siinä hänen äänensä ei kuulunut – paitsi joskus, kun Green Man kaivettiin jälleen hyllystä esiin ja soimaan.

Mainokset