Tuntemattomat, unohdetut & hyljeksityt #4: Gin & Phonic

Hei, muistathan vielä ne kevyet skandinaaviset indiepopbändit, joissa oli naislaulaja? Ruotsissa oli The Cardigans, Komeda ja The Concretes. Tanskassa oli Swan Lee ja Suomessa Kemopetrol. Oliko Norjassa jotakin? No ainakin Tweeterfriendly Music. Ai mikä? Norjan ikioma Cardigans ei ole ihan Pohjoismaiden tunnetuimpia yhtyeitä. Tämä on sääli, sillä Tweeterfriendly Music teki parhaimmillaan erinomaista poppia.

Vuonna 2000 ilmestyi Tweeterfriendly Music Vol. 1. Kysymyksessä oli EP-levy, jota muiden muassa minä en ole kuullut. Seuraavanvuotinen albumi Enjoy Tweeterfriendly Music Vol. 2 sentään löytyy hyllystäni. Amerikkalaistaustainen laulaja Leslie Ahern laulaa oikein mukavasti, ja mukavia ovat biisitkin – ennen muuta Crazy as It Seems on erittäinkin hyvä. Tweeterfriendly Musicin oma identiteetti näyttää kuitenkin olevan vielä tässä vaiheessa varsin suhteellinen. Tämä ei sinänsä ole ihme, sillä yhtyeen jäsenet olivat peräisin useammista 1990-luvun norjalaisbändeistä ja sikäläinen media kuuluu jopa puhuneen ”superbändistä”. Kaksi vuotta myöhemmin on toinen ääni kellossa. Yhtyeen viimeiseksi jäänyt kakkosalbumi Gin & Phonic (tai ”Gin & Phonic *** 3-03”, minkä jotkut käsittävät levyn koko nimeksi) on tyylillisesti kirjava, lähes kollaasimainen, ja juuri siksi varsin erilainen kuin esimerkiksi Cardigansin samanvuotinen Long Gone Before Daylight tai Swan Leen ja Kemopetrolin seuraavanvuotiset, mielestäni uran parhaat albumit.

Gin & Phonic käynnistyy kappaleilla Dumdeedeedum ja Ooh La La, My Lord. Molemmat ovat varsin tyypillistä, lähes turvallista Tweeterfriendly Musicia, joskin hyviä biisejä. Seuraava Superman yllättää punkpopahtavalla meiningillään, johon yhtä yllättävästi on yhdistetty pientä psykedeelistä sävyä. Gin & Tonic jatkaa mukavan loungehtavissa tunnelmissa. Edeltäjistä poikkeaa melodisesti erinomainen It Wasn’t Me, jonka laulaa Leslie Ahernin sijaan mieslaulaja. En vielä tänäkään päivänä ole varma hänen identiteetistään. Heathen Human niin ikään yllättää kuulostamalla Ahernin vokaaleista huolimatta kovasti The Beatlesin White Albumin raidalta. Melkoinen hämmennys on myös seuraava Jezebel, joka muuttuu kevyestä popista vaivihkaa (!) discoksi ja edelleen suorastaan jazzfunkiksi. Drop of Rain on kevyempi numero, jostain syystä singleksi lohkaistu Violent Lullaby taas albumin synkin hetki. Miesvokalisti palaa ääneen päätöspalassa Bad Cat, joka venyy kepeässä jammailuhengessä pitkälti yli seitsemän minuutin.

Jos ymmärtää lainkaan musiikin nyansseja, Gin & Phonicin kuuntelukokemus on pieni seikkailu. Tweeterfriendly Music yllättää kuulijansa melkein joka raidalla ja vieläpä positiivisesti. Biisit ovat järjestään hyvin sävellettyjä, mielikuvituksekkaasti sovitettuja ja mukavan kotikutoisesti mutta osaavasti esitettyjä. Kun tutkailee vuoden 2003 arvostetuimpia levyjä, törmää helposti The White Stripesiin, Mars Voltaan ja Radioheadiin, eikä aiemmin mainittu Cardigans-albumikaan ole kovin kaukana. Uskallan kuitenkin väittää periksi antamatta, että Gin & Phonic on noita kaikkia oikeasti parempi levy.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s