Belgialaisia kirjauutuuksia #1: George Harrison ja Mad Music

Tämä juttusarja ei kerro belgialaisista kirjoista, vaan musakirjoista tehden kunniaa edesmenneen Gösta Sundqvistin 1990-luvun radio-ohjelmalle. Sen tunnarina taisi vieläpä olla ELO:n Hold on Tightin alkutöräys, vai oliko se Mike Oldfieldin To Francen intro? Emmäämuista. Hyviä biisejä ovat molemmat. Tässä jutussa ei tosin puhuta Göstasta tai Leevistä, ELO:sta tai Oldfieldistä sen enempää kuin Belgiastakaan. Lisäksi bloggari epäilee vahvasti, etteivät tarkastellut musakirjat ole aina edes uutuuksia. Tällä kertaa ne kuitenkin sattuvat olemaan – ja molemmat sattuivat putkahtamaan joulupaketista. Siispä asiaan.

Graeme Thomsonin vastikään suomeksi ilmestynyt George Harrison käsittelee ”hiljaisena Beatlena” tunnetun laulaja-kitaristi-lauluntekijän elämää ja uraa yli 500 sivun verran. Tämä 500 sivua on kirjan ehdoton vahvuus. Thomson on tutkimalla ja haastattelemalla saanut teokseensa hurjasti matskua, joka kiinnostaa, jos Harrison ylipäänsä kiinnostaa. Tämä pätee sekä Georgen mutkattoman auktoriteettivastaisen kouluajan kuvauksiin että artistin omaan sitaattiin puolentoista vuoden yhteisestä punaviininjuonnista Jeff Lynnen kanssa 1980-luvun lopulla. Lukija saa varustautua sekä kokonaiskuvalla että nippelitiedoilla. Ikävä kyllä opuksella on kääntöpuolensa, josta ainakaan tämä lukija ei tykkää vähääkään. Thomson on nimittäin ottanut asiakseen vahvistaa kaikkia Harrisoniin liittyviä stereotyyppikäsityksiä. Beatlesin alku- ja keskivaiheen George-biisit eivät olleet hääppöisiä, All Things Must Pass (1970) on ainoa oikeasti hyvä soololevy, Extra Texture (1975), Somewhere in England (1981) ja varsinkin Gone Troppo (1982) olivat paskoja ja niin edelleen. Jos ei osaa olla neutraali, niin miksei George Harrison -elämäkertojan rooli voi olla samalla rehabilitoijan rooli? Miksi on lähdettävä mukaan samaan vähättelyyn, josta kirjan keskushenkilö on aina kärsinyt? Tätä kysyvät Suomen työttömät nyt, tai ainakin yksi musahörhö, jolle Ykä Harrinpoika on yksi populäärimusiikin historian keskushahmoista.

harrisonni

Jos George Harrison on sentyyppinen kirja, joka ahmaistaan kannesta kanteen, on Riku Rantalan ja Tuomas Milonoffin kokoama Mad Music -teos enemmänkin innostava selailukirja. Sgt. Pepper -henkisten kansien sisään kätkeytyy valtava määrä kenties satunnaista, mutta joka tapauksessa kiinnostavaa infoa musiikista, johon kiinnostunut matkailija saattaa törmätä Aasiassa, Afrikassa, Amerikoissa ja niin edelleen. Tämä on kiistaton arvo sinänsä. En toistaiseksi edes osaa nostaa mitään yksittäistä juttua muiden yläpuolelle – moninaisuudessa on voimaa. Miinusmerkit tulevat jälleen kirjoittajien omasta meiningistä. Mad Music näet näyttää ja vaikuttaa siltä kuin ilmestysvuosi olisi 2006 eikä 2016. Kasettien säilymistä Afrikan oleellisena musiikkiformaattina taivastellaan, elektronista musiikkia pidetään jotenkin yleisedistyksellisenä juttuna, kieli on slangia (omaan korvaani esimerkiksi musiikkityylistä läpi koko kirjan käytetty sana ”staili” on suorastaan ysäri tai kasari) ja niin edelleen. Vaivaannuttavaa. Onneksi kokonaisuus kääntyy plussan puolelle. Rantala ja Milonoff eivät klassisella Docventures-otteellaan tee asioita huonosti – vaikka voin kuvitella, että asioihin kunnolla perehtyneet pitävät tässäkin tapauksessa herrojen asioita ihan alkeisperusjuttuina.

madmusikk

Se siitä. Mus.Org.Sky toivottaa kaikille neljälle lukijalleen sointuisaa uutta vuotta 2017!

Mainokset