Genret, alagenret, skenegenret – tarvitaanko niitä?

Ennen tykkäsin hassuista viipaleluokituksista. ’Pomp rock’, ’twee pop’ ja ’sophisti-funk’ toivat hymyn huulille. Sitten törmäsin todellisuuteen, jossa ihmiset väittelevät hymyttömästi, onko levy glamrockia vai heavy psychiä. Tai pitäisikö jonkun artistin tuotanto lukea indietronican vai space age popin piiriin. Uusia genrekäsitteitä nousee edelleen. Esimerkiksi ’hypnagogic pop’ on enkunkielisen Wikipedian mukaan ”21st-century style of pop music or general musical approach which explores elements of cultural memory and nostalgia by drawing on the music, popular entertainment, and recording technology of past decades, particularly the 1980s”. Tähän karsinaan oltiin aluksi luokittamassa myös Jukka Nousiaista.

Mikä meni pieleen?

Itse keksin heti joitakin genretyyppejä, joiden käyttö on ongelmallista. Yksi sellainen on jälkeenpäin keksityt genret. Esimerkiksi ’sunshine popin’ kulta-aika oli vuosina 1966–68, mutta siihen aikaan kukaan ei puhunut sunshine popista. Termille ei ollut käyttöä aikana, jona raja-aitojen kaataminen kiinnosti enemmän kuin niiden pystyttäminen. Niinpä nimittelemällä jotain Sagittariusta tai Millenniumia huolettomasti sunshine popiksi loukkaa ja ylenkatsoo koko sitä kulttuuria, jossa nämä ennakkoluulottomat pop-taideteokset syntyivät. ’Post-punk’ voi ehkä olla historiallisesti kätevä termi, mutta sen ydinkaudella (1978–84) puhuttiin vain uudesta aallosta. Sen sijaan ’post-disco’ ei ole edes historiallisesti kätevä termi. Sen piiriin luokitettava musiikki edusti 1980-luvun alkupuolen kaupallista näkemystä funkista, mikä on minusta kiinnostava historiallinen perspektiivi ymmärtää.

Sitten on tietysti leimat, joiden käyttö on eettisesti arveluttavaa. ’Blue-eyed soul’, sinisilmäsoul, on rasistinen genrenimi, vaikka se olisi kuinka vanha ja vakiintunut. Tummaihoisten artistien musiikkihan on tykätty työntää jo sellaisenaan soul-kategoriaan – ihan vain, kun artisti on ”musta”, vaikka meininki olisi käytännöllisesti katsoen rockia tai poppia. Sitten, kun vaaleaihoinen eurooppalainen tekee suoraan sydämestään niin autenttista soulia kuin olla voi, niin hupsista: sille ei myönnetäkään soulin arvonimeä ilman ihonvärin peitenimenä kulkevaa silmien väriä etuliitteenä. Täysin käsittämätöntä ”rotu”-erottelua 2010-luvulla. Samoin ’krautrock’ on saksalaisia halventava termi, jota esimerkiksi Kraftwerkin jäsenet ovat avoimesti kieltäytyneet hyväksymästä. Räjäyttäjien tulevan singlen B-puoli on muuten nimeltään Krautpohja, toivottavasti Jukka tai joku muu räjäyttäjä hoksaa lukea tämän kirjoitelman.

Entäs genret, joiden nimet ovat alun perin olleet haukkumasanoja? ’Bubblegum’ on tietysti sellainen. Lisäksi ihmisten, jotka esimerkiksi Kim Cooperin ja David Smayn Bubblegum Music Is the Naked Truth -kirjan luettuaan käyttävät sitä sanaa ylväästi eräästä lempimusiikinlajistaan, perspektiivi näyttää muutenkin oudolta. Esimerkiksi Jerry Kasenetzin ja Jeff Katzin tuottaman musiikin kutsuminen aidoksi ja alkuperäiseksi bubblegumiksi ja muiden haukkuminen kopioiksi on elitististä hifistelyä, joka sopii rahvaanomaisen ”purkkapopin” asiayhteyteen harvinaisen huonosti. Ihmiset, mikä teitä vaivaa? Myös ’yacht rock’ on haukkumasana, jota on ruvettu käyttämään ennen ’west coast rockiksi’ kutsutusta musasta, joka ei tietenkään liity mihinkään – edes USA:n – länsirannikkoon muuten kuin historiallisesti. Okei, on siis ihan paikallaan, ettei ”jazzahtavaa länsirannikkoa” hoeta enää brittiläisten, pohjoismaisten tai Jenkkilän keskilännen artistien kohdalla, mutta pitikö sen korvikkeeksi tempaista kertakäyttövitsi? … Ja tarvitaanko sitä korviketta ollenkaan?

Tästä päästään aasinsiltaa myöten paikka- ja aikasidonnaisiin ”genreihin”, jotka eivät loogisesti ajatellen päde. Termi ’Madchester’ viittaa, yllätys yllätys, Manchesterissa noin vuosina 1988–94 vaikuttaneeseen musiikkikulttuuri-ilmiöön – se on siis skene, ei genre. Ihan samaa musaa on tehty muuallakin ja myöhemminkin, mutta yhtäkkiä se onkin vain ’alternative dancea’, ’brittipoppia’ tai mitä milloinkin. Suomen oman mansesterin ’manserock’ ei kelpaa genreksi sen enempää. Eräs Tampereen kirjaston musiikkiosastolla luennoinut heppuli luki sen piiriin jopa Pyhät Nuket, joiden tyyli mukaili Dingoa, tä, Pelleä ja Mustaa Paraatia – joista yksikään ei olisi päässyt manserokiksi edes eppunormaaleimmillaan, kun eivät mokomat sattuneet asumaan Tampereella. ’Shibuya-kei’ on ehkä hieman väljempi termi: Pizzicato Five ja kumppanit esittivät Tokion Shibuyan kaupunginosalle luonteenomaista musaa. Ysärillä ei lännessä tuntunut silti olevan mitään ongelmaa sen kutsumisessa ’loungeksi’. Enkä tykkää edes ’J-rock’- tai ’K-pop’-leimasta; mikä niissä valtionrajoissa on niin pyhää, että niiden perusteella täytyy rajata musiikinlajeja? Ja sitten on tietysti iki-ihana uusi aalto, ’new wave’, joka oli noin vuodet 1976–86 elänyt musiikki-ilmiö. 2000-luvulla tehdyn samankuuloisen musan nimittely new waveksi ei päde. Mikä uusi ja mikä aalto se oli esim. vuonna 2012? … Mikä genre se sellainen sitten on?

Oman lukunsa muodostavat nimitykset, joita käytetään musiikin määritteinä, vaikkeivät ne liity suoraan musiikkiin. Indiellä on oma filosofiansa, mutta termi viittaa silti riippumattomiin levymerkkeihin (independent labels). Kun major label -bändi julkaisee indien kuuloista musaa, onko se indietä? Ei tietenkään. Mutta jos ihan samaa musaa julkaistaan indiemerkillä, se on indietä. Ei käy laatuun. Ja nyt, kun päästiin asiaan, niin olen yrittänyt kuunnella ns. glamrockia yhdeltä, toiselta jos kolmanneltakin puolelta, mutten keksi mitään, mikä oikeasti erottaa sen vuoroin hardrockista, folkrockista, psykedeelisestä rockista ja rock & rollista – paitsi taipumus visuaalisesti näyttävään esiintymiseen. Japanilainen ’visual K’ -tyylinimike on hävinnyt länsimediasta. Milloin glamrockille käy samoin? ’Glam metalista’, joka ei edes ole metallimusaa (1980-luvun loppupuolelta asti käytetyssä merkityksessä), ei tarvinne puhuakaan.

Työskennellessäni riippumattomassa yhdistyskirjastossa (indiekirjastossa?) olen päätynyt kirjaamaan musiikkiaineistolle asiasanoja, jotka käytännössä ovat genrejä. Tuntuu melko perustellulta käyttää vain ihan yleisimpiä peruskäsitteitä, eikä mitään ’math rockia’, ’psyhousea’, ’breakbeatia’ tai ’sludge metalia’. Toistaiseksi olen lisännyt tietokantaan ainakin tyylisanat pop, rock, blues, jazz, jazz-rock, progressiivinen rock, elektroninen musiikki, tekno, tanssipop, soul, funk, folk, kantri ja viihdemusiikki – ja niissäkin saattaa olla pari liikaa. Kirjastossa tulee ajatelluksi, että näiden olisi periaatteessa kelvattava hyllyluokiksi. Jos siinä yhteydessä ei tarvita enempää, miksi muuallakaan tarvittaisiin? Itse voi tietysti huvittaa itseään vaikka minkälaisilla leimoilla. Kuunnellaanko vaihto-oppilasrockia vai sukkahousuheviä?

Mainokset