Tuntemattomat, unohdetut & hyljeksityt #14: Flying the Flag

Vuonna 1967 perustettu Climax Blues Band oli yksi monista suuren brittiläisen bluesinnostuksen esiin nostamista bändeistä. Aluksi sen nimi oli Climax Chicago Blues Band, koska se halusi ilmaista soittavansa brittibluesin valtavirran vastaisesti nimenomaan Chicagon bluesia. Pitkänvaikea nimi lyhentyi pian Climax Chicagoksi, joka taas ei kelvannut jenkeille 60–70-luvun vaihteessa; heillä oli jo oma oikeasti chicagolainen Chicagonsa (jonka pitkänvaikea alkuperäisnimi oli The Chicago Transit Authority). Niinpä bändin kakkoslevy ilmestyi siellä esittäjänimenään Climax Blues Band, ja vuodesta 1971 lähtien sitä on käytetty kaikissa yhtyeen levytyksissä.

Blues karisi aika pian bändin musiikista. Missä Fleetwood Mac uusi jäsenistönsä, ilmeensä ja musiikkityylinsä radikaalisti, siinä hengenheimolainen CBB antoi muutoksen tapahtua luontevammin ja hiljalleen. Vuoden 1976 menestysalbumi Gold Plated oli vielä kokonaisuutena melko bluespitoinen paketti, mutta sen hittisingle, rhythm & bluesin ja popsoulin diskokelpoista tienhaaraa edustanut Couldn’t Get It Right alkoi elää omaa elämäänsä. Niinpä konseptia uusittiin selkeämmin alkuvuonna 1978 ilmestyneelle Shine On -albumille, joka vieraannutti vanhat fanit: musatyylistä tulee jo mieleen Steely Dan, 10cc tai suorastaan Eagles. Seuraavanvuotinen Real to Reel oli varovainen paluu kohti bluesrockimpaa ilmaisua, mutta se onnistuikin vakiinnuttamaan kaupallisen alamäen. Niinpä vuonna 1980 etsittiin uutta musafiilistä, joka vahvistaisi CBB:n paikan punkrockin, diskokuumeen ja fifties-nostalgian jälkeisessä todellisuudessa.

Flying the Flag on yleisesti haukuttu levy. Haukkujen syy on selvä: Climax Blues Bandilta ei pitäisi joutua olettamaan valtavirtaista poppia ja rockia. Albumilla on kaksi hittibiisiä, joista ensimmäinen, levyn avaava Gotta Have More Love on diskopoljentoinen ja sen äänimaailma peräti syntikkavoittoinen. Toinen hitti I Love You on nimensä mukainen rakkauslaulu, josta tulevat mieleen Paul McCartney ja Electric Light Orchestra – sovinnaisimmillaan. Kumpikin kappaleista on sijoitettu A-puoliskolle, joka on minusta – anteeksi, bluespuristit – alusta loppuun melkoisen mahtavaa musiikkia. So Good After Midnight on kyllä aika keskitietä ja valtavirtaa, mutta erinomaisesti soinnutettu ja tyylitajuisesti soitettu. Horizontalized on puolestaan sitä aitoa Vanhaa Kunnon rock & rollia parhaimmillaan, ja puoliskon päättävä Hold on to Your Heart tuo slideineen ja duuri-molli-vaihteluineen mieleen George Harrisonin. Levyn B-poski on tavanomaisempaa rocktuuttausta lukuun ottamatta diskorytmitettyä avausraitaa Dance the Night Away. Biisit Money Talkin’ ja One for Me and You voisivat olla hieman yhdeltä jos toiseltakin CBB-albumilta.

Musiikkientusiastien kollektiiviset makumieltymykset ovat joskus ällistyttäviä. Itselläni on Climax Blues Bandin uudemmista pitkäsoitoista hyllyssä vuoden 1983 Sample and Hold, jonka kasarituotantoteknologia jättää aina hieman vihlovan maun suuhun. Levy on kuitenkin Flying the Flagia ja Shine Onia rockimpi, ja niinpä CBB-yleisö tuntuu siihen tyytyväisemmältä. Pelkään pahoin osansa olevan silläkin, ettei Sample and Hold poikinut ainuttakaan hittiä – tiedäthän: se ei ole niin kaupallista, se on aidompaa. Mutta kuinkas se Beatles? Oliko niillä hittejä? Minusta Climax Blues Bandin Flying the Flag on mukavasti melodinen, mukavasti monenkirjava ja siitä huolimatta mukavasti tyylitajuinen paketti 70–80-luvun taitteen musaa. Valtavirtaa kyllä, mutta tuon ajan valtavirta ei mitenkään vertaudu esimerkiksi 2010-luvun valtavirtaan. Jos koko albumi olisi yhtä laadukasta poppia ja rockia kuin A-puoli, puhuisin desibelit paukkuen klassikosta.

climax