Hankalat levytapaukset #5: Eldorado

Englannin Birminghamista ponnistanut Jeff Lynnen luotsaama Electric Light Orchestra (lyhyesti ELO) on itselleni hyvin rakas yhtye. Rakkaudessa se kuuluu samaan sarjaan The Beach Boysin kanssa. Se osa bändin tuotantoa, jossa Se Jokin on läsnä, pyyhkäisee pidättelemättä minulle tärkeimmän musiikin joukkoon – muista tekijöistä riippumatta. Beach Boysin vuonna 2012 ilmestyneeltä That’s Why God Made the Radio -albumilta Se Jokin puuttui, Jeff Lynne’s ELO:n toissavuotisella Alone in the Universe -platalla se oli läsnä. Vielä arvokkaammilta tuntuvat ELO:n huippukaudellaan julkaisemat, taiteellisesti eittämättömän korkeatasoiset Face the Music (1975), Out of the Blue (1977) ja Time (1981). Mutta kyllä minä tykkään myös hömppäisestä synapoplevystä Balance of Power (1986) sekä väliin pudonneesta paluukiekosta Zoom (2001).

Ennen yllä mainittuja levyjä ELO teki progemaisempaa musaa. Ensimmäinen, nimeä The Electric Light Orchestra kantanut albumi (1971), oli Jeff Lynnen ja The Move -yhtyeestä tutun Roy Woodin kappaleiden vuorottelua. Epäyhtenäisen pelinavauksen jälkeen Wood lähti omille poluilleen ja ELO julkaisi Lynnen luotsaamana entistäkin progemman ELO 2 -levyn (1973) ja kevyempiä uria etsineen, jälleen vähän epäyhtenäisen mutta aiempaa tasokkaamman On the Third Dayn (myös 1973). Sitten päästäänkin omaan hölö-kohtaiseen murheenkryyniini. Loppuvuonna 1974 päivänvalon nähnyt, Can’t Get It Out of My Head -klassikon (joo) tähdittämä Eldorado oli ELO:n siihen asti menestynein ja arvostetuin levy. Se oli teema-albumi, jonka tarinassa elämäänsä ja todellisuuteen pettynyt mies pyrkii katoamaan uniensa ihmemaailmaan. Tämmöisiä ne silloin progeaikoina julkaisivat.

Eldorado luetaan yleisesti ELO:n klassisimpien levyjen joukkoon, yhdessä Out of the Bluen, Timen ja A New World Recordin (1976) kanssa. Yhä planeettamme pintaa tallailee lukuisia inehmoja, joiden mielestä yhtyeen ura kääntyi alamäkeen jo tämän levyn jälkeen. Itse en kavahda teema-albumeja, en progeakaan, ja ELO on ELO – kaiken ns. järjen mukaan minun täytyisi tykätä Eldoradosta. Vaan en tykkää, en nimeksikään. Minusta levyn konsepti on Jeff Lynnen muihin ideoihin verrattuna käsittämätöntä sisäänpäinkääntyvää synkistelyä, eikä musiikkia voi kuunnella ilman vakaviin mielenterveysongelmiin ja itsemurha-aikeisiin assosioituvaa mielikuvaa. Can’t Get It Out of My Headia sekä Poor Boy (The Greenwood) -nimistä raitaa lukuun ottamatta biisit eivät ole tarttuvia, ELO-soundi kuulostaa edellistä albumia keskeneräisemmältä, eikä tuotantopuoli jostain syystä potki ollenkaan – hämmentävää kyllä, Jeff Lynnen tuottama levy voi kuulostaa lattealta ja veltolta. Kaiken kukkuraksi bändi soittaa heikohkosti. Esimerkiksi Mister Kingdom -kappaleessa rytmi välillä ihan selvästi hidastuu, välillä nopeutuu, ilman että tämä mitenkään vaikuttaa tietoiselta tehokeinolta.

Kaikesta ei voi tykätä, eikä pidäkään. Minä tykkään kaikista vuoden 1974 jälkeen ilmestyneistä ELO-levyistä, joskin Secret Messages (1983) oli aikamoinen lässähdys verrattuna alun pitäen suunniteltuun tuplaversioon. Mutta hyviä biisejä on silläkin. Tykkäisin ihan mielelläni myös Eldoradosta, mutta en pysty. Siksi se on hankala levytapaus.

eltoraato

Mainokset