David Bowie 1947–2016

Uutinen David Bowien kuolemasta tavoitti minut aamupäivällä 11. tammikuuta 2016. Reilun vuorokauden sisällä Bowiesta on sanottu jo niin paljon yhtä ja toista, että tämän kirjoitelman tarkoitus on melko yksiselitteinen: sanoa, mitä ei ole vielä sanottu – ainakaan kotimaamme julkisuudessa.

Aloitetaan muistuttamalla, että uransa alussa David ”Bowie” Jones ei ollut mitenkään cool tai luotu tähdeksi. Hänen ensimmäiset levynsä eivät löytäneet yleisöä. Lisäksi David valitsi epäonnisesti taiteilijanimekseen Davy Jones, mikä nimi löytyi myös loppuvuonna 1966 pinnalle hypetetyn The Monkees -pop- ja tv-ryhmän jäsenistöstä (kaiken kukkuraksi tämäkin Davy oli englantilainen, toisin kuin muut Monkeet). Vuonna 1969 David Bowielle löytyi vihdoinkin se iso hitti, nykyinen megaklassikko Space Oddity. Mutta vielä sen jälkeen menestys onnistui tyrehtymään. Edes The Man Who Sold the Worldia ei alun pitäen myyty nimeksikään. Vuonna 1971 Bowie antoi kappaleensa Oh! You Pretty Things entiselle Herman’s Hermits -laulajalle Peter Noonelle singleksi, koska Noone oli paljon Bowieta isompi nimi markkinoilla ja tämä halusi levittää mainettaan lauluntekijänä. Oh! You Pretty Things nousikin Noonen levytyksenä brittilistan sijalle 12. Aika oli tarpeeksi kypsä uuden uskaliaan David Bowien entrélle, ja näin ilmestyi Hunky Dory, artistin siihen saakka kiistatta suurin arvostelumenestys ja kohtalainen menestys myös markkinoilla. Mutta listakärkeä sekin kolkutteli vasta seuraavan albumin, The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Marsin (1972) julkaisun jälkeen.

Ziggy Stardustista, tai oikeastaan jo The Man Who Sold the Worldista, alkaen Bowien uraan on yhdistetty ’kameleonttimaisuus’, ja hänen kuolemansa jälkeenkin hänestä on puhuttu ”persoonattomana”. Itse näkisin hänet sen sijaan etsijänä, jonka erilaiset, pintapuolisesti toisistaan poikkeavat roolihahmonsa ovat loppujen lopuksi kaikki vahvasti David Jonesia. Station to Station -levyn (1976) aikainen Thin White Duke -hahmo, joka esitti kohutun natsitervehdyksen Lontoossa, on tyylillisesti täysin erilainen kuin Hunky Doryn mekkoon pukeutunut nancy boy. Mutta ihmismieli, tai -sielu, on harvoin yksiulotteinen. Bowien erikoisuus oli, että hän antoi kaikille ulottuvuuksilleen äänen, tai erilliset äänet. Hänessä oli paljon näyttelijää, mutta toisin kuin näyttelijät yleensä, hän loi itse joka ikisen roolihahmonsa – omasta itsestään.

1980-luvun David Bowie ei jälkiviisaita kommentaattoreita paljon kiinnosta. Let’s Dance -albumiin viitataan kaupallisena menestyksenä, sen jälkeisiin levyihin (oikeastaan 1990-luvun puoliväliin saakka) vain artistisina epäonnistumisina. Esitän mielelläni väitteen, etteivät tuon kauden Bowie-albumit niin huonoja ole. Vuonna 1984 ilmestyneessä Tonightissa on särmää ja uskallusta, vaikka hetkittäin mennäänkin banaalin tai tylsän puolelle. Mutta niin minusta mentiin myös 1970-luvulla. Parjatuin Bowie-plätty, vuoden 1987 Never Let Me Down, on kolisevan onttoine soundeineen hyvin tyypillistä omalle vieraantuneelle aikakaudelleen, mutta hetkinen: Bowiehan oli aina nimenomaan vieraantuneisuuden taiteilija. Yhdessä Peter Gabrielin, Genesiksen (josta edellinen erosi vuonna 1975) ja Roxy Musicin sekä avustavien tuottajien kanssa David Bowie loi 1980-luvun tyypilliset kolisevan ontot soundimaailmat jo edellisellä vuosikymmenellä. Toki Never Let Me Downin aikoihin uudistaja olisi jo pyrkinyt pois siitä äänimaailmasta. Levyn nimikappale on silti aivan mukava tekele. Seuraavan Tin Machine -vaiheen, jossa David pyrki olemaan tavallinen bändinjäsen, olen toistaiseksi skipannut, mutta vuonna 1993 ilmestynyt Black Tie White Noise -albumi on minusta ihan jees. Hittisinglessä Jump They Say on vieläkin jotain tuoretta.

Omakohtaisesti arvostan ja kunnioitan David Bowieta valtavasti. Hänen fanikseen en silti ole koskaan voinut tunnustautua. Lempialbumejani Bowien tuotannossa ovat Hunky Dory (1971), hiukan kitschmäistä yökerhosoul-tyyliä etsinyt kiehtova Young Americans (1975) sekä Nile Rodgersin tuotannon upeasti liikkeelle potkima Let’s Dance (1983). Useimpien kriitikoiden ylistämästä Berliini-kaudesta (1977–79) en saa otetta, vaikka ennen kaikkea Heroes ja Sound and Vision (molemmat 1977) ovatkin hienoja biisejä. Vuosituhannen vaihteen Bowie-levyt taas olivat minusta vähän tylsiä. Usein musiikkiaan enemmän kiinnostanut artisti kiinnosti tuolloin oudoksuttavasti musiikkiaan vähemmän. The Next Day (2013) oli yllättävän vahva paluulevy. Tämän kirjoitushetkellä lukuisat ihmiset kuuntelevat netistä tai Spotifysta David Bowien 69-vuotispäivänään, juuri ennen kuolemaansa, julkaisemaa uutuuskiekkoa ★ eli Blackstar. Itse tein varauksen Tampereen kaupunginkirjaston cd-levystä, odotan sitä maltillisesti hysteerisimmän hypen yli ja arvioin sen lopulta tyynen rauhallisesti Mus.Org.Skyn sivuilla.

David Bowie on kuollut, eläköön David Bowie!

bouwi