Tosi oudot albumit #6: Tusk

Brittiläis-amerikkalaisen Fleetwood Mac -yhtyeen maine on nykyään yksipuolisen aikuinen. Jotkut sentään tietävät, että bluesrokkiahan ne alun perin tekivät, silloin kun kitaristina oli vielä Peter Green. Mutta useimmat ajattelevat nimen kuullessaan Rumours-kauden täyteläistä jenkkipoppirokkia (1977) – elleivät peräti Tango in the Night -kauden synteettistä diskorokkipoppia (1987). Niinpä vuoteen 1979, Rumoursin välittömäksi seuraajaksi, on hankala paikantaa eksentrinen tuplaplätty. Lue lisää: https://musorgsky.wordpress.com/tusk/

Tosi oudot albumit #5: Majakanvartijan uni

Tämän kirjoitushetkellä Ville Leinoselta on jälleen tullut uutta materiaalia, tällä kertaa yhteistyönä jazzbändi Mopon kanssa. Ainakin livenä se matsku on kuulostanut erittäin hyvältä. Tämä tilanne – uusi matsku kuulostaa hyvältä – ei ole Ville Leinosen kohdalla mitenkään uusi. Kuitenkin Ville on muistanut aina väliin tehdä levyjä, jotka eivät kuulosta yhtään mukavilta. Ikinä ei tiedä, mitä hänen suunnaltaan seuraavaksi putkahtaa. Lue lisää: https://musorgsky.wordpress.com/majakanvartijan-uni/

Tosi oudot albumit #4: Renaissance

Kuten yleissivistykseen kuuluu, Village People oli homomyyteillä flirttaillut diskoyhtye, joka levytti vuosina 1977–80 hitit Y.M.C.A., In the Navy, Go West, Macho Man, San Francisco, Can’t Stop the Music ja I Am What I Am. Hyvässä lykyssä joku tuntee myös teennäisen vuoden 1985 comeback-yrityksen Sex Over the Phone. Mutta mitä Village People teki vuonna 1981? Lue lisää: https://musorgsky.wordpress.com/tosi-oudot-albumit-4-renaissance/

Tosi oudot albumit #3: 4+20

Vuonna 1971 ilmestyi paljon tosi friikkejä levyjä. Yksi niistä oli kotimaisen, tämän kirjoitushetkellä huippusuositun artistin debyyttialbumi. Miellämme Vesa-Matti Loirin empimättä valtakulttuurin edustajaksi, mutta hänen albuminsa 4+20 ei ole nähnyt valtakulttuurista vilaustakaan. Joissakin yhteyksissä sitä on nimitetty Veskun ”huumelevyksi”. Tiedä häntä, onko väitteessä kirjaimellista perää. Levyn musiikki on kuitenkin paljolti sitä hörhöilyä, jonka ihmiset tapaavat yhdistää hippi- ja huumekulttuuriin. Osittain se on myös jotain ihan muuta. Sanotaan siis asia näin: 4+20 on outo albumi. Lue lisää: https://musorgsky.wordpress.com/420/

Tosi oudot albumit #2: Love You

The Beach Boys oli oudossa tilanteessa 1970-luvun puolivälissä. Vuosikymmenen alkupuolella yhtye oli saanut paljon takaisin hippivuosina menettämästään asemasta julkaisemalla ajanmukaisen kunnianhimoisia, jopa kokeellisia levyjä. Sitten keksittiin julkaista kokoelma bändin oldie-hittejä otsikolla Endless Summer. Sehän mokoma rynnistikin USA:n listaykköseksi! Mitä seuraavaksi? 15 Big Ones -niminen albumi oli yhdistelmä covereita nostalgisista hiteistä ja Brian Wilsonin uusia sävellyksiä. Levyä myytiin melko hyvin, mutta arvostus notkahti pohjalukemiin. Mitä ihmettä nyt keksittäisiin? Lue lisää: https://musorgsky.wordpress.com/tosi-oudot-albumit-2-love-you/

Tosi oudot albumit #1: There’s a Riot Goin’ On

Jenkkiläinen Sly and the Family Stone tuli laajempaan tietoisuuteen vuonna 1968 hitin Dance to the Music myötä. Sitä ennen bändi oli jo julkaissut albumin nimeltä A Whole New Thing yhdistellen soulia ja psykedeliaa. Psykedeelisen soulin lisäksi Sly and the Family Stonea pidetään yhtenä keskeisimmistä funkin kehittäjistä. Albumeilla Dance to the Music, Life ja Stand! yhtyeen hybridi jalostui entisestään. Klassikkosinglet Hot Fun in the Summertime ja Thank You (Falettinme Be Mice Elf Agin), ne sisältänyt Greatest Hits -hittikokoelma sekä esiintyminen Woodstockin festivaaleilla varmistivat, että vuoden 1969 myötä Sly and the Family Stone oli todella suuri nimi. Vuonna 1971 ilmestyi seuraava albumi There’s a Riot Goin’ On. Lue lisää: https://musorgsky.wordpress.com/theres-a-riot-goin-on/