Belgialaisia kirjauutuuksia #2: Brian Wilsonin muistelmat

”Belgialaiset” kirjauutuudet jatkuvat! Tähän alkuun lyhyt opintojen äiti. Brian Wilson nousi 1960-luvulla maailmanmaineeseen The Beach Boys -yhtyeen lauluntekijänä, tuottajana, soittajana ja laulajana. Tuhannet tuntevat hänen puhdassydämiset kalifornialaiset laulunsa – surf-klassikot Surfin’ Safarista I Get Aroundiin, balladit Surfer Girlistä God Only Knowsiin, klassiset pophymnit California Girlsistä Good Vibrationsiin. Toisaalta tuhannet tuntevat hänet myös yhtenä musiikkimaailman kaikkien aikojen sekopäistä. Brian Wilson laittoi pianonsa hiekkalaatikkoon, rakensi kotiinsa pilvenpolttoreiällä varustetun saunan, lähetti kalliit studiomuusikot sessioista kotiin koska ”vibat ovat vääriä”, jätti kaikkien aikojen parhaaksi ennakoidun Smile-levyn kesken mielenterveytensä rakoillessa vuonna 1967, taantui kotona Ronettesin Be My Babyä repeatilla kuunnelleeksi houreiseksi hiippariksi, hommasi itselleen alkoholiongelman, avioeron, lähes sata lisäkiloa, käsittämättömiä palkkioita nyhtäneen hyväksikäyttäjä-psykiatrin – ja lopulta jonkinlaisen uuden elämän.

Brian Wilsonilla diagnosoitiin jossain vaiheessa myös aivovaurio, ja on yleisesti tiedossa, ettei hän rumaa kieltä käyttäen aina käy ihan täysillä. Monessa haastattelussa hän on lausahdellut asioita, jotka eivät voi pitää paikkaansa, vaikka hän itse on ainakin kyseisinä hetkinä uskonut totuuksiinsa. Luulisi, että Valoa ja varjoja – muistelmat (2017; alkuteos I Am Brian Wilson: A Memoir, 2016) sisältää haastatteluja enemmän ”tarkistettuja” väitteitä, mutta kirjaa kannattaa silti lukea varauksellisesti. Brianin ei myöskään kannata luulla itse kirjoittaneen tätä kirjaa – minä-muodosta huolimatta – sillä se on ilmiselvästi saneltu puheena haastatteluissa (asialla näyttääpi olevan Ben Greenman).

Mutta joo, ihan kiinnostavaa Valoa ja varjoja on ollut lukea. Tarinankerronta hyppii sinne ja tänne, mutta niin sen jonkun Brian Wilsonin kohdalla kuuluukin mennä. Kuvaus Beach Boysin huippuvuosista lähinnä hullunmyllynä, jolloin vain asioita tapahtui ihan hirveästi ja ne menivät omalla painollaan, on varmasti totuudenmukainen. (Itseäni esimerkiksi kiinnostaa määritelmä ”vuosi, jolloin kaikki tapahtui” – 1964.) Kuvaus tutustumisesta nykyiseen vaimoon Melindaan on kaunista ja herkkää luettavaa. Kuvaukset tilanteista, joissa Brian on kohdannut musiikkimaailman muita huippunimiä – The Beatlesin jäsenistä Carole Kingiin – ovat ihan yksinkertaisesti kiinnostavia. Jotkin satunnaiset huomiot antavat myös yllättävää pohdittavaa, vaikkeivät välttämättä mitään tarkoitakaan. Esimerkiksi Michael Jackson (”tosi mukava kaveri, miellyttävä”) ja Stevie Wonder (”en oikein päässyt perille, millainen tyyppi hän on”) tuntuisivat ensin kuuluvan päinvastoin. Mutta minunlaiseni ihminen ei ole tavannut sellaista porukkaa, Brian Wilson on. Artistin musiikkimakukin tuottaa pari ylläriä: The Who’n Tommy on yksi kaikkien aikojen parhaista levyistä, The Rolling Stones ihan parhaita bändejä. Toki kirjassa mainitaan myös luonteenomaisemmat Frank Sinatrat, Chuck Berryt, The Everly Brothersit, Eaglesit, Elton Johnit ja ELO:t.

Kirja sisältää myös 16 sivua mustavalkoista valokuva-aineistoa, joka toimii oheismatskuna säväyttämättä sen enempää, sekä diskografian, jossa on pari toimittajan huolimattomuusvirhettä. Näinhän nämä aina tapaavat mennä. Luonnollisesti kirja jättää paljon Brianin luonteesta, unelmista ja ajatuksista yhä hämärän peittoon. Niinhän sekin yleensä tapaa mennä. Mutta jees, mikäli Brian Wilson tai Beach Boys kiinnostaa, kipin kapin kirjastoon tai kirjapuotiin. Ja 13. heinäkuuta Porin Kirjurinluotoon!

BrianWilson.jpg