Tuntemattomat, unohdetut & hyljeksityt #12: Beatles for Sale

Mitämitä? The Beatles tuntemattomana, unohdettuna ja hyljeksittynä? No ei sentään. Ison B:n tuotanto on niin kauttaaltaan tuttua ja tunnettua, ettei sitä voi unohdetuksikaan väittää. Kun Beatles-matskua on kuitenkin väistämätöntä laittaa sisäiseen arvojärjestykseen, ovat jotkin yhtyeen albumeista päätyneet säännöllisesti hieman hyljeksityiksi. Esimerkiksi vuonna 1970 ilmestynyt Let It Be on hirmuisen mukava albumi, joka saa jatkuvasti arvoaan alempia arvosanoja. Marraskuussa 1963 julkaistu With the Beatles kärsii puolestaan tyttöjenlevy-syndroomasta: All My Loving ynnä muut edustavat liian paljon ”aikansa poikabändi” -Beatlesia ja liian vähän ”vallankumouksellinen innovaattori” -Beatlesia saadakseen ansaitsemaansa kunnioitusta. Mutta ellei Yellow Submarinen soundtrack-kiekkoa lasketa, säännöllisimmin Beatles-asteikon hännille jää joulukuussa 1964 päivänvalon nähnyt albumi, joka sai ilmiselvässä hätäkasteessa nimen Beatles for Sale.

Vuotta 1964 on helppo pitää ns. beatlemanian ydinkautena. Kuinka ihmeessä voi tällöin ilmestynyt Beatles-levy joutua väheksytyksi? Moni perustelee asiaa juuri beatlemanialla: jouluksi 1964 tarvittiin äkkiä uusi levy, vaikka koko tolkuttomassa showssa oli pojille ihan tarpeeksi sulateltavaa – niinpä työnnettiin markkinoille hätiköiden tällainen sekasotku. Beatles for Sale olikin palannut mahtavaa A Hard Day’s Nightia (heinäkuu 1964) edeltävään levyformaattiinsa: kahdeksan omaa biisiä ja kuusi lainakappaletta. Jälkimmäisistä Mr. Moonlight on aika helppo nimetä Beatlesin tarpeettomimmaksi albumiraidaksi sitten Please Please Me -albumilla (maaliskuu 1963) kuullun A Taste of Honeyn. Mutta kiintoisaa kyllä, historiankirjat kertovat myös huippuarvostetun Rubber Soulin (joulukuu 1965) äänitetyn ja työnnetyn markkinoille samanlaisella kiireellä, joten kyllä John, Paul ja kumppanit osasivat häthätääkin tehdä päteviä ratkaisuja. Ehkä meidän on siis tunnustettava, että Beatles for Sale oli omana aikanaan ihan tarpeeksi harkittu Fab Four  -julkaisu. Näin he sen halusivat.

Kun tuo Kumisielu nyt tuli mainituksi, juolahtaa luonnollisesti mieleen, että sehän oli jo selvästi innovaattori-Beatlesin albumi. Mukana oli muun muassa sitarinsoittoa ensimmäisen kerran länsimaisella poplevyllä, barokkipianosoolo, enteitä psykedeliasta sekä pieniä viittauksia seksiin ja huumeisiin. Oliko Beatles for Sale sitten paikallaanpolkemista, mihin lainakappaleet (jotka ovat pääasiassa 1950-lukulaista rock & rollia) vahvasti viittaisivat? Vastaus on ei. 1960-luvun puolivälissä tapahtui nimittäin laajamittainen folkin ja rockin fuusio, ja Beatles for Salella on tässä prosessissa oleellinen tehtävä. Uskaltaisin väittää, että valtaosa Lennonin ja McCartneyn omista biiseistä oli folkvaikutteisia. John Lennon on myöntänyt albumin kuuluvan hänen ”Dylan-kauteensa”. Baby’s in Blackin aikanaan yllättänyt 6/8-rytmitys saattaa olla The Animalsin The House of the Rising Sun -levytyksen vaikutusta. I’ll Follow the Sun enteilee kiintoisasti White Album -kauden (1968) akustisia folkpop-laulelmia. Hitti Eight Days a Week ei ole folkvaikutteinen, mutta sen alun fade-in oli vuonna 1964 innovaatio – albumilta pois jätetyn I Feel Fine -singlen kuuluisa feedback-aloitus oli vielä tähdellisempi innovaatio. Mitä covereihin tulee, ennen kaikkea Rock and Roll Music on niitä levytyksiä, joita ilman koko Beatlesia on vaikea ajatella. Vasta tätä biisiä kunnolla fiilisteltyäni oivalsin, miksi moni kuuskytlukulainen pitää Lennonia kaikkien aikojen parhaana rock-laulajana.

Parasta Beatles for Salessa ei tälle kirjoittajalle ole innovatiivisuus, vaan se ihan yksinkertainen tosiasia, että albumia on hirmuisen mukavaa kuunnella. Se esittelee meille bändin, joka oli hyvä väsäämään poprock-biisejä, hyvä coveroimaan toisten biisejä, hyvä soittamaan ja laulamaan, mutta joka osaamisensa ynnä silmittömän maailmansuosion keskellä ei ollut niin haudanvakavasti tosissaan. Neljä poikaa Liverpoolista on sitten pyöräyttänyt tällaisen levyn? Mainio juttu. Kappaleet tarjoavat välillä samastuttavaakin (I Don’t Want to Spoil the Party liippaa huvittavan läheltä meikäläisen elämää), välillä taas aivan kieli poskessa kuunneltavaa hölynpölyä (Everybody’s Trying to Be My Baby? Olihan se varmaan totta George Harrisonille siinä missä Carl Perkinsillekin…). Ei tämmöisestä voi olla tykkäämättä, ellei ole mörökölli. Omalla Fab 4 -asteikollani Beatles for Sale ei sijoitu kärkeen tai edes lähelle, muttei hännillekään – ja ennen kaikkea se ei ansaitse polkemista sen tähden, että Beatles teki parempiakin albumeja. Tällaiseen ajankuvaan on mukava heittäytyä.

bfs

Mainokset