Tuntemattomat, unohdetut & hyljeksityt #7: Balance of Power

Englantilainen Electric Light Orchestra teki vuosina 1971–86 yksitoista studioalbumia, yhden albuminpuolikkaan (eli puolet Xanadu-elokuvan soundtrackista) ja yhden livelevyn. Myöhemmin ELO:n nimissä on julkaistu yksi uusi studioalbumi, vuonna 2001 ilmestynyt Zoom, sekä yksi hieman tarpeeton livetaltiointi. 1990-luvulla oli kyllä olemassa kokoonpano nimeltä ELO Part II, mutta siitä puuttui oleellisin – lähes kaiken materiaalin alkuperäiselle yhtyeelle kirjoittanut laulaja-multi-instrumentalisti Jeff Lynne. Alkuvaiheessa ELO:n levyt olivat enemmän arvostettuja kuin menestyneitä, sen jälkeen rutkasti paremmin menestyneitä kuin arvostettuja ja viime vaiheessa melko vähän kumpaakaan.

Vuonna 1986 ELO:lta ilmestyi albumi nimeltä Balance of Power. Ennen sen (tai oikeammin albumia edeltäneen Calling America -singlen) julkaisua bändin kuviteltiin jo hajonneen. Sitä se käytännössä olikin; mahalaskuun vuonna 1983 päättynyt albumiprojekti Secret Messages hätisti perustajajäsen-rumpali Bev Bevanin – joo joo – Black Sabbathin tuolloiseen kokoonpanoon, ja myös basisti Kelly Groucutt pakkasi kamppeensa ja häipyi. Vain kosketinsoittaja Richard Tandy pysyi koko ajan Lynnen seurana. Secret Messages menestyi kyllä ihan kohtalaisesti (brittilistan neljäs, Suomessa yhdestoista; Rock ’n’ Roll Is King oli isohko kansainvälinen hitti), mutta sen alkuperäinen kunnianhimoinen tuplalevymuoto ja -sisältö kuopattiin projektiin kielteisesti suhtautuneen levy-yhtiön ja Lynnen oman epävarmuuden yhteisvaikutuksesta. Vuosina 1975–77 ELO:n menestyslevyt olivat täynnä jousiorkestraatioita ja sinfoniavaikutteita; sen jälkeen discon, synapopin ja musiikillisen postmodernismin vyöryessä päälle yhtyeen entinen ”symphonic rock” -ominaisuus supistui supistumistaan. Pienen tauon jälkeen julkaistulla Balance of Powerilla ei jousisoittimia ollut lainkaan. Nykyperspektiivistä on käsittämätöntä, että Lynne/ELO saattoi tuhota täydellisesti oman brändinsä, mutta asialle on olemassa selitys. Ja se selitys on 1980-luku, tarkemmin 1986. Vai väittääkö joku vastaan kuultuaan Neil Youngin Landing on Waterin?

Kaiken yllä olevan huomioon ottaen on ymmärrettävää, että Balance of Power on haukuttu albumi. Jo vuoden 1977 mestarillisesta Out of the Bluesta lähtien kriitikot ja besserwisserit olivat olleet hieman ihmeissään. Musiikki oli taidokasta ja pätevää, mutta ”asenne” puuttui. Myöhemmät ELO-julkaisut saivat kuulijansa epäilemään myös pätevyyttä. Halusiko Lynne miellyttää diskoyleisöä, futuristiyleisöä vai peräti rockabilly-yleisöä? Bevanin kommentit Lynnestä ja ELO:sta vuoden 1983 kriisin yhteydessä olivat myös aika tylyjä. Kun päälle päätteeksi markkinoille työnnetään levy, jolla ei ole mitään varsinaista ELO-tunnusmerkkiä (ellei taattuja tarttuvia Jeff Lynne -melodioita lasketa sellaisiksi) vaan pelkkää poppia – usein lähes yksinomaan synteettisillä soittimilla toteutettuna – niin miten muuten kriitikot voivat suhtautua kuin antaa haukut? Myynnillisesti Balance of Power jatkoi ELO:n loivaa alamäkeä: Britanniassa sen listasijoitus oli yhdeksäs ja Suomessa 21. Getting to the Pointin muistan kuulleeni kerran radiosta, ja teini-iässä muuan kamu väitti Calling Americaa tutuksi biisiksi. Zoom-albumilta ei soinut enää radiossa yksikään raita, se ei noussut täkäläisille listoille eikä Briteissäkään 34. pykälää korkeammalle.

Minusta ELO ei ole vuoden 1974 jälkeen julkaissut yhtään studioalbumia, joka ei olisi hyvä – joskin Secret Messages on hyvä lähinnä potentiaaliltaan. Balance of Power on ehkä kevyt albumi ja syntikkapoppia, mutta siinä lajissa se on oikein mainio. Melodiat nimittäin toimivat. Getting to the Pointin kertosäe saattaa olla ELO:n sisäistä sävelkierrätystä (vrt. vuoden 1981 The Lights Go Down; samalla Time-platalla julkaistu The Way Life’s Meant to Be on selvästi kierrätetty Out of the Bluen Across the Borderista), mutta hemmetin hyvältä kappale silti kuulostaa. Hieman vähemmän tunnetun Heaven Only Knowsin kertosäe on toisaalta melkein sama kuin Getting to the Pointin. Kritiikin aiheita riittää, mutta WHO CARES! So Serious, Secret Lives, Is It Alright, Sorrow About to Fall ja Calling America ovat melkoinen sarja ripeähköjä poppirallatuksia; hitaampi ja tunnelmoivampi Without Someone sekä Secret Messages -sessioista pelastettu ja kypsytetty Endless Lies liehuttavat tyylikkyyden lippua niin kuin se vain oli 80-luvulla mahdollista. Levy päättyy naivistisen synapopin ja nopean kantribillyn hilpeän hämmentävään hybridiin otsikolla Send It.

Joka odottaa Balance of Powerilta A New World Recordin tai Out of the Bluen klassisia ELO-soundeja, pettyy pahanpäiväisesti. Sama reaktio odottaa tietysti progefania, jolle ELO on yhtä kuin sen neljä-viisi ensimmäistä kiekkoa. Sanotaan se vielä kerran: Balance of Power on poplevy, tarkemmin sanoen 1980-lukulainen syntikkavetoinen poplevy. (Ja tämähän ei tarkoita mitään Joy Divisionia – kasaripopin valtavirta oli sellaisesta harvinaisen kaukana.) Joka ei kerta kaikkiaan sulata tätä lajityyppiä, luultavasti vierastaa Balance of Poweria. Toisaalta lajityyppi on pelkkää harhaa; Jeff Lynnen melodioissa on aina elänyt The Beatlesin, The Beach Boysin, 1950-luvun klassikoiden ja myöhemmässä vaiheessa myös ABBA:n perintö. Kun Lynne vuonna 1990 julkaisi varsin orgaanisesti soivan sooloalbuminsa Armchair Theatre, kriitikot hyppäsivät väliaikaisesti takaisin hänen kelkkaansa. He puhuivat renessanssista, mutta oikeasti sellaista ei tarvittu. Balance of Powerin kymmenen kappaletta todistavat Lynnen sävelkynän tehneen vakuuttavaa jälkeä ihan koko ajan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s