Aloittelijan fuusiojazz-opas

Mus.Org.Skyn bloggaaja on elämänsä varrella ehtinyt tutustua moniin musiikinlajeihin, ja heikohkoista lähtökohdista huolimatta on hänen ovistaan ja ikkunoistaan virrannut sisään myös jazzia. Ongelma oli kuitenkin kauan, että jazz-vaikutteet miellyttivät valtavasti mutta varsinaiseen jazziin lukeutuva musiikki ei. Nyt, kun jazzin ovet ja ikkunat ovat avautuneet, bloggaaja muistaa siskojaan ja veljiään hädässä ja helpottaa tietä sisään – tai ulos, miten se vain on nähtävä. Niinpä tässä on Mus.Org.Skyn lyhyehkö matkaopas popin ja jazzin rajaseudulle – fuusiojazziin!

Kuinka tällainen ristisiitos, sekasikiö ja onnellinen äpärä pääsi syntymään? Yleisesti tiedetään kiittää trumpetisti-säveltäjä Miles Davisia, joka suuntasi 1960-luvun lopulla – vuosikausia mestarilliseksi kiitellyn Kind of Blue -albuminsa jälkeen – katseensa rockiin päin. Miles ei kuitenkaan tempaissut ideaa yksin ilmasta, vaan hän valikoi orkesterinjohtajan ominaisuudessa soittokavereikseen nuorempia visionäärejä. Heitä olivat ennen kaikkea kitaristi John McLaughlin, saksofonisti Wayne Shorter sekä pianistit Josef ”Joe” ZawinulHerbie Hancock ja Armando ”Chick” Corea. Kaikki nämä tulivat näyttelemään keskeisiä rooleja fuusiojazzin kehityksessä, sekä yhdessä Milesin kanssa että varsinkin erikseen.

Totuuden nimessä täytyy sanoa, että poppia ja jazzia oli ennen Miles Davisia yhdistelty useaan otteeseen, mutta yhtenäistä juonnetta niistä on vaikea löytää ennen vuotta 1969, jolloin ilmestyi Milesin In a Silent Way. Pitkistä, mutta sellaisinaan yllättävän vähän uuvuttavista esityksistä koostuva albumi on fuusiojazzin suositeltavia aloituspisteitä. Nimikappaleen on itse asiassa säveltänyt Joe Zawinul. Sen sijaan In a Silent Wayn veroisesti tunnettu tupla-albumi Bitches Brew ei itseäni ole säväyttänyt. Levy on edeltäjäänsä vauhdikkaampi ja samalla ”rockimpi”, mutta juuttuu pitkäkestoisuudessaan hieman paikoilleen eikä tunnu vapautuvan yhtään enempää jazzin konventioista. Zawinul on jälleen säveltänyt yhden numeron, sen sijaan John McLaughlin -niminen kappale on merkitty Davisin eikä McLaughlinin nimiin. Bitches Brew’tä seuraavat Tribute to Jack Johnson ja On the Corner ovat monien mielestä myös fuusiojazzin klassikkolevyjä. Itse en ole saanut niihin tutustutuksi. Sen sijaan olen kuunnellut Milesin 1980-luvun tuotantoa, joka on aivan viihdyttävää.

Joe Zawinul puolestaan levytti omillaan fuusioalbumin Zawinul, joka ilmestyi vuonna 1971. Sillä on muiden muassa uusi, artistin itse johtama versio In a Silent Waystä. Tätä seurasi kuuluisa yhteistyöprojekti Wayne Shorterin kanssa eli maailman ehkä merkittävin fuusiojazz-yhtye Weather Report. ”Säätiedotuksen” alkuajan levyt ovat varsinaisen jazzin harrastajien piirissä nykyään arvostettuja, vaikka niitä aikanaan karsastettiin pahasti. Kokeilevilla levyillä oli alusta asti mukana muitakin huippumuusikoita, kuten rumpali Alphonse Mouzon, lyömäsoittaja Airto Moreira ja basisti Miroslav Vitous. Ne kuitenkin edustavat vielä selvästi fuusion alkuvaihetta. Uuteen vaiheeseen Weather Report astui vuonna 1974, kun funk ja sähköisempi ote murtautuivat pidättelemättömästi heidän musiikkiinsa ja entiset muusikot saivat yksi kerrallaan lähtöpassit. Muutos huipentui 1976, kun basistiksi ilmestyi yksi kaikkien aikojen upeimmista minkään soittimen taitajista, suomalaisjuurinen Jaco Pastorius. Määritelmä ”olisi soittanut Jimi Hendrixin suohon” ei liioittele ollenkaan. Pastoriuksen bassonsoittoa on vaikea kuvailla; parasta on tutustua siihen omin korvin. Itse kuulin Jacon bassotaiteilua ensimmäisen kerran Joni Mitchellin vuosien 1976–80 jazzahtavilla albumeilla (Hejira, Don Juan’s Reckless Daughter, Mingus ja livekiekko Shadows and Light).

Vuonna 1976 ilmestynyt Black Market on ensimmäinen Weather Report -albumi, jota voin lähes varauksetta suositella. Sitä seurasi yhtyeen myöhemmän kauden mestariteos Heavy Weather (1977), jonka tunnetuin kappale on kenties jazzin viimeinen (!) todellinen klassikkosävellys Birdland. Huhu kertoi kappaletta soitetun jopa diskoissa, mistä Zawinul teki johtopäätöksen lisätä bändin tuotantoon diskovaikutteita. Vuonna 1978 julkaistu Mr. Gone on hyvä yritys tässä yhtälössä, mutta kuten arvata saattaa, se vieraannutti vanhaa fuusioyleisöä eikä houkutellut paljon uuttakaan. Kaksi vuotta myöhemmällä Night Passagella on palattu selvästi jazzin puolelle, mutta valitettavasti levy ei ole niinkään hyvä. Yhteistä Weather Reportin vuosien 1977–80 soundille on Pastoriuksen bassonsoiton ohella Zawinulin täysin elektroninen kosketinsoitinarsenaali sekä Shorterin fonien jääminen hieman sivummalle. Villit puhallinimprovisaatiot eivät välttämättä sopineet ajan henkeen.

Kuten niin moni kaltaisensa, Jaco Pastorius alkoi pian luoda soolouraa. Ensimmäinen oma hedelmä puhkesi jo 1976 Jaco Pastorius -albumin muodossa. Levy on pääosiltaan oikein hyvä. Mukana on yksi funk-kappale solisteinaan Sam & Dave, ja siksikin Jaco Pastorius on In a Silent Wayn ja Heavy Weatherin tavoin hyvä paikka lähteä liikkeelle. Jacon 1980-luvun alun big band -fuusioalbumit Word of Mouth (1981) ja Invitation (1983, taltioitu livenä) ovat myös aivan hyviä. Ensin mainitulla on versio kappaleesta 3 Views of a Secret, jonka levytti alun perin Weather Report. Jacon tulkinta The Beatlesin Blackbirdista on aika herkullinen. Valitettavasti ihmebasistin elämä meni pian pahasti retuperälle, ja lopulta vuonna 1987 hän loukkaantui kuolettavasti tappelussa, jonka hän kävi ravintolan portsarin kanssa kännissä. Tällaisilta tarinoilta ei siis vältytä fuusiojazzissakaan, saati rockissa.

Jo ennen Weather Reportin funk-suuntautumista oli syntynyt yksi merkittävä fuusiojazzin alalaji. Sen herra ja hidalgo oli John McLaughlin, ja sen toi laajaan tietoisuuteen hänen yhtyeensä Mahavishnu Orchestra. Tämä fuusioi, ei niinkään jazzin ja popin, vaan jazzin ja heavy rockin, jotka saivat seurakseen myös vaikutteita intialaisesta klassisesta musiikista. Albumit The Inner Mounting Flame (1971) ja Birds of Fire (1973) kuuluvat fuusiojazzin kaanoniin. Ensin mainittua voin suositella niille, joiden lähtöpiste on rankempi tai psykedeelisempi rockmusiikki. John McLaughlinia pidettiin näinä vuosina Jimi Hendrixin vahvimpana manttelinperijänä – outo ajatus ehkä tänään, mutta toisaalta Hendrixinkin tiedetään olleen suuntautumassa jazzimpaan musiikkiin ennen kuolemaansa vuonna 1970. Selkeä ero Hendrixin ja McLaughlinin välillä oli, että Jimi ei soittanut liikaa. Okei, tämä kavaltaa jo, etten ole maailman suurin McLaughlin-fani. Parhaimmillaan Mahavishnu Orchestran fuusioyhtälö on kuitenkin pätevä ja suositeltava. Yhtyeen myöhemmät levyt jäivät vähäpätöisemmiksi (1975 ilmestynyt Visions of Emerald Beyond on ihan okei), minkä seurauksena McLaughlin hajotti kokoonpanonsa ja perusti intialaisvaikutteisen akustisen Shakti-yhtyeen, jota aikanaan muun muassa Pori Jazzissa kovasti ihmeteltiin.

Chick Corea puolestaan teki omia levyjä, kunnes vuosina 1971–72 muotoutui yksi fuusiojazzin legendaarisista kokoonpanoista, Return to Forever. Samanniminen albumi on tulkittavissa yhtä aikaa Corean soololevyksi ja uuden bändin debyytiksi. Levy ei muistuta sen enempää Weather Reportia, Mahavishnua kuin oikeastaan edes Miles Davisia, sillä hyvin keskeisenä lähtökohtana on Corean sisäistämä latinalaisamerikkalaisen jazzin perintö. Mukana on myös lauluosuuksia, jotka laulaa kaunisääninen Flora Purim. Samalla tyylillä julkaistiin toinenkin, ehkä epätasaisempi albumi Light as a Feather, minkä jälkeen Corea tuntuu saaneen järisyttävän Mahavishnu-herätyksen ja kokoonpano meni soundeineen täysin uusiksi. Arvostettu Hymn of the Seventh Galaxy (1973) on kuin McLaughlinia ilman tekijää itseään ja hänen kunnianhimoisia intialaisvaikutteitaan. Levy ei ole minusta huono, muttei missään tapauksessa kovin hyväkään.

Uusi hieman ”väärinymmärtänyt” hybridi alkoi kuitenkin pian seisoa omilla jaloillaan, sillä sisään virtasi lisää uusia vaikutteita – oleellisena tekijänä Weather Reportin soundin mullistanut funk. Albumit Where Have I Known You Before (1974) ja No Mystery (1975) kuvastavat tätä kautta. Edellisestä voin jo sanoa selkeästi pitäväni. Vielä merkittävämpi on kuitenkin 1976 ilmestynyt Romantic Warrior, jolla liikutaan mielenkiintoisen lähellä brittiläistä progea. Bändin rumpalina toimi näihin aikoihin loistava Lenny White ja kitaristina tunnetun soolouran luonut Al Di Meola. Nämä saivat kuitenkin väistyä vuoteen 1977 tultaessa, kun Corean ja toisen alkuperäisjäsenen Stanley Clarken (basso) huomio oli kääntynyt jo täysin pois Mahavishnun rock-vaikutteista. Niinpä syntyi Musicmagic, yhtäältä paluu Return to Foreverin juurille, toisaalta uuden pehmeämmän aikakauden esiinmarssi. Mukana oli paljon puhaltimia, ja Flora Purimin asemassa kuultiin Corean vaimoa Gayle Morania. Valitettavasti vaihe jäi lyhyeksi, ja Return to Forever hajosi kolmeksi vuosikymmeneksi vuonna 1978. Minun makuuni Musicmagic on ehkä kaikkein paras RTF-levy ja toimii erinomaisesti samana vuonna ilmestyneen Heavy Weatherin rinnakkaiskuuntelussa.

Varsinaisten jazzpohjaisten artistien lisäksi fuusiojazziin liittyi koko 1970-luvun ajan artisteja myös popin ja rockin puolelta. Mahavishnu John McLaughlin esimerkiksi teki vuonna 1973 albumin Love Devotion Surrender yhdessä Carlos Santanan kanssa. Santana oli saanut jazzmusiikillisen herätyksen Miles Davisilta ja uskonnollisen herätyksen Sri Chimnoylta, jonka seuraaja myös McLaughlin oli. Levy ei ollut erityisen hyvä, mutta Santana-yhtyeen oman fuusiokauden albumit aivan erinomaisia. Tästä on myös hyvä monen pop- ja rocksuuntautuneen kuulijan lähteä liikkeelle. Tyylillisen käännöksen aloittanut Caravanserai-albumi (1972) menestyi vielä erittäin hyvin, mutta sitä seurannut Welcome (1973) herätti jo enemmän kummastusta. Albumi on minusta Santanan uran huippu ja paras, mitä fuusiojazziin millään tavalla linkitetään. Sen cd-uusintapainoksella on bonuksena studioesitys kappaleesta Mantra, jota ei kenenkään kannattaisi jättää väliin. Vuonna 1974 julkaistu Borboletta edustaa vielä samaa tyylivaihetta, joskin mukaan on hiipimässä enemmän selkeitä popbiisejä. Jazzia ja hard rockia vieläpä epämahavishnumaisesti naittava Give and Take on vertaansa hakeva loistobiisi. Santanan seuraavat albumit – Amigos (1976), Festival (1977) ja osittain livenä tehty Moonflower (1977) – sisältävät vielä jonkin verran fuusiojazzia, mutta yhä enemmän soul- ja funk-perustaista popmusiikkia. Carlos Santanan 1970-luvun lopussa levyttämiä jazzillisia sooloalbumeja en ole kuullut.

Jazzin ja popin tai rockin fuusiota voi tietysti lähestyä monelta muultakin kulmalta. Viihteellisintä antia edustavat muun muassa jotkin The Manhattan Transferin esitykset, joista yksi tunnetuimpia on versio Weather Reportin Birdlandista. Jos Manhattanin tuotannosta haluaa poimia yhden helmen, se on vuoden 1981 Mecca for Moderns -albumilta löytyvä sanaton laulu Kafka. Mikäli tämä miellyttää ja samoin Miles Davisin kasarilevyt, voin suositella myös brittiläistä Shakatak-bändiä. ”Katu-uskottavampi” suuntautuminen voi löytyä progressiivisen rockin näkökulmasta. Brittibändeistä esimerkiksi Yes ja Camel hyödynsivät useaan otteeseen myös jazzvaikutteita, ja niistä on helppo edetä suomalaisiin Wigwamiin ja Tasavallan Presidenttiin. Wigujen loistava Being on vahvasti jazz-rockia, samoin kuin Pressan koko tuotanto, josta fuusiojazzin kannalta suosittelen vuoden 1974 levyä Milky Way Moses. Fuusiojazzilla ja jazz-rockilla on tietysti eroa, vaikka esimerkiksi eräiden Return to Foreverin levyjen kohdalla on vaikea sanoa, kummasta on kysymys. Pressan mainio kakkosalbumi kuitenkin on selvästi jazz-rockia eikä lainkaan fuusiojazzia. Myös Blood, Sweat & Tearsin sekä varhaisen Chicagon (alun perin The Chicago Transit Authority) puhallinvetoiset jazz-rocklevyt voivat myös toimia väylänä musiikkiin, joka on vahvasti jazzpitoista eikä enää varsinaisesti rockia.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s