Alkukesän 2017 livetykset

Kevät eteni myöhässä, kesä tuli myöhässä, kesä on edennyt myöhässä. Kalenteriin merkittyjä tapahtumia ei kuitenkaan myöhäistetä, vaan ne viedään läpi semmoisilla keleillä kuin sattuu olemaan. Niinpä olemme katsantokauden aikana saaneet ”nauttia” 13-asteisesta juhannuksesta ja vieläpä 13-asteisesta ”runon ja suven päivästä”. Välissä kyllä käytiin päiväkausia yli kahdessakympissä, mutta eihän silloin mitään tapahtunut. Mitäs nyt Bättre Folkia, Provinssirockia, Oulujärven Rockristeilyä (tähän Mus.Org.Sky-bloggari olisi erityisesti halunnut osallistua!) ja Metsämaan Pyramidipiknikiä sekä Hämeenlinnan ironisesti kiinnostanut gunnarispektaakkeli. Tämä kirjoittaja nökötti kuitenkin Tampereella, joten näillä mennään nyt:

Sunnuntaina 18. kesäkuuta esiintyivät Pyynikin Aikamatkojen (ja Taidetila Katveen) pihassa Bonus ja Keijo. Oulussa vaikuttava, mutta jäsenistönsä eri paikkakunnilta koonnut Bonus soitteli englanninkielisiä coverbiisejä, ainakin pääasiassa. Musisointi oli ihan kivan kuuloista. Biisivalinnoista sykähdyttivät Jesus Was a Crossmaker (Judee Sill), California Girls (The Beach Boys) ja The Night They Drove Old Dixie Down (The Band). Enkun ääntäminen ei aina ollut hääviä, mutta mukava meininki paikkasi ongelmaa: tarvinneeko aina olla niin pro siinäkään asiassa. Keijon koin ensimmäistä kertaa livenä, ja täytyy sanoa, että tulipa yllärinä. Ensivaikutelma oli jokin Kalevi Helvetin projekti, kunnes aloin käsittää, että artistin puhelaulunomaisissa kielikuvissa oli oikeasti mieltä ja asiaa. Taustalla soitti varsinainen all stars -kokoonpano, Pursua, Siniä, Talmud Beachia – ja tuhdisti soittikin. Ei tämmöisiä bluesjameja voi jättää alle seitsemään minuuttiin per ”biisi”.

Sitten päästään tarkastelukauden keskeiseen happeningiin, eli Tampere Underground –juhannukseen Lielahden kartanon alueella Hiedanrannassa. Lämpöä ei ollut häävisti, mutta aattona ei sentään satanut ja niinpä paikalle eksyi tuhatkunta jussinviettäjää. Ihan niin paljon ei vielä ollut näkemässä Samannaa, joka avasi ohjelmiston. Samanna on viime aikoina ollut hirmuisen hyvässä vedossa, ja sama päti myös Hiedanrannan esitykseen. Aivan erityisen vaikutuksen teki rumpali Sebastian Krühn: jatsikompit ovat jatsikomppeja, mutta rokkikompithan ne vasta jatsia ovatkin! Seuraavaksi päälavalla nähdyt Iloiset Tytöt olivat myös ihan hyviä ja iloisia. Pelimannimeininki oli oikein mukavaa ja jotkin sanoitusten herjat aika nasevia, vain savolaisuus tuntui teennäiseltä – savona tarjottu murrekin oli minun korvaani karjalaa. U.F.Ojalan entiset vahvuudet ja heikkoudet olivat tallella: bändimeininki skulaa tuhdisti paremmin kuin lauluosasto. Itselleni uusi tuttavuus Nollasopimus kirvoitti hupaisaan määritelmään: tämä on kuin Litku Klemetti & Tuntematon Numero ja Kummelin Speedy ja Saku risteytettynä! (Lue: ei vakuuttanut ihan hirveästi, mutta hetkittäin hauskaa.) Getsemane soitti progeaan todella vakuuttavasti – toisaalta siihen oli hieman vaikea saada otetta, mutta se kuulunee tähän musiikinlajiin. Äijäileviä tosimiehiä kertyi diggailemaan soittoa, matemaattisia tahtilajeja ja taitavia biisirakenteita. Tämä se on aina yhtä jännä kulttuuri-ilmiö. Lopuksi Hannibal ja Tampere Underground Orchestra vetäisivät pätevän kimppakeikan, joka itseltäni vilahti hiukan ohi. Tai, no, ”lopuksi” – sen jälkeenhän jengi kokoontui kokolle. Koko kokolle. Kokonaan.

hiedanrj

Juhannuspäivänä oli aluksi aattoa lämpimämpää, mutta sitten alkoi sataa ja sillehän ei tietenkään näkynyt loppua. Peltilelut olivat jo esiintyneet ja Dark Bottlen osuus kesken, kun saavuin alueelle. Jälkimmäinen vaikutti jälleen ihan mainiolta, kuten Pispalan karnevaaleillakin. Katwin Heimo hiukan vaivaannutti tätä bloggaria. Ikävä sanoa, kun pyöritään samoissa kuvioissakin, mutta Katwi on hyvä laulaja sillä yhdellä ainoalla tavallaan ja niin ei vain pidä laulaa kaikkea musaa. Kill your darlings, Katwi! Pystyt parempaan. Tätä valtavirtatuulahdusta seurasi Metsänpeitto-yhtyeen varsin toisenlainen esitys. Tummasävyinen indie folk ei ole ihan ominta meininkiäni, enkä pysty keikan perusteella yhtään sanomaan, tykkäisinkö bändistä levyllä. Mutta livenä tykkäsin. Kiitti. Mäsän keikkaa odoteltaessa tuumasin kaverille, että ”siinäkin bändissä taisi olla joku tuttu”. Yllätys-pyllätys, sehän olikin Sanna Litku Klemetti! Mäsän meno on punkimpaa kuin soolo-Litkun tai edes Tuntemattoman Numeron, mutta kyllä siitä saman veikeän litkuuden taas tunnisti. Mara Balls ja Tampere Underground Orchestra laittoivat kuitenkin vielä paremmaksi tapahtuman päätösnumerona. Maran levyt ovat hyviä, keikat hieman vaihtelevia, mutta tämä keikka oli melkoista rautaa alusta loppuun. Elävä kivi oli vielä mahtavampi finaali kuin nimikkoalbumillaan. Satoi tai paistoi, näissä psykedeelisissä mahtitunnelmissa oli hyvä leijua. Kiiitooos!

Päälavan lisäksi (ilmainen) festari tarjosi rinnakkaislavoja, joiden musa meni meitsillä hieman ohisektoriin. Silti niitäkin tuli välillä tsekkailluksi. ”Skeittilava” tarjosi isolta osin punkin ja metallin väli- tai yhdistelmämalleja, jotka vielä kaiken kukkuraksi näyttivät olevan mahtavassa suosiossa. Tryerin esiintyessä nähtiin lavan edustalla liikuntaa, joka muistutti pogoamista ja moshaamista. Ysärin alussa puhuttiin, että vauhtimetalli- ja hc-punk-skenet olivat moniaalla yhdistyneet. Siis, party like it’s 1990. Olin ajatellut Anthraxia jo ennen lauantaista Igniterin keikkaa, jolla lopultakin nähtiin laulajan (?) yllä Anthraxin paita. Pohdin musaa: onko tämä nyt skeittimetallia? Samassa paikassa esiintyneestä Kaupungin Valot -yhtyeestä minulla on ollut aina valjunpuoleinen käsitys, ja niin on edelleen. Autotallissa kuultiin kaikenlaisia kokeellisia projekteja, monet niistä elektronisia. Ehkei tullut ihan puun takaa, että turmio paska -niminen esiintyjä tarjosi efektinoisea ilman melodisia tai rytmillisiä aineksia. Autotallin ja skeittilavan välissä oli lisäksi ”chailava”, joka muodostui viehättävän matalasta chainmyyntikatoksesta ja dj-pöydästä. Oli hämmentää huomata, että se dj-meininki sekä näytti että kuulosti ihan samanlaiselta kuin joskus 2001, kun itse aloin haaveilla vastaavanlaisista hommista. Samoihin aikoihin haaveilin myös ei-valtavirtaisista festareista, joiden meininki tuntuisi oikeasti ”omalta”. Minusta ei ikinä tullut dj:tä, mutta nytpä näitä festareita on! Vielä kerran: KIITOS!

Mara Ballsia täytyi käväistä katsomassa vielä Tallipihan Runopiha-tapahtumassa 6. heinäkuuta. Nyt taustalla ei ollut maanalaisorkesteria, Maran tavanomaista bändiä tai edes sen osia. Esitys oli hyvin intiimi, ja taas tuntui siltä, että on se mukavaa, kun voi olla osa tämmöistä juttua. Ekan biisin jälkeen tuumasin, että Mara kuulostaa yhä enemmän ex-bändikaveriltaan Jukka Nousiaiselta. Levyttämätön Rakkautta on -biisi on nousemassa keikkojen perusteella lempparikseni samalla tavoin kuin Nousiaisen Jukan tehdas jo viime vuonna. Elävän kiven teksti oli puoliksi kuiskailua, ja viimeisenä repliikkinä laulaja sanoi olevansa Mattilan Maria. Ikinä ei ihan oikeasti etukäteen tiedä, mitä on tulossa: siinä syy, miksi minäkin nykyään jaksan käydä näillä keikoilla.

Mainokset