Tuntemattomat, unohdetut & hyljeksityt #3: A Momentary Lapse of Reason

Albumi, jota tässä artikkelissa käsittelen, ei ole sen enempää tuntematon kuin unohdettukaan, mutta sentään melko hyljeksitty. Vuosien 1967 ja 1979 välillä Pink Floyd loi kokonaisen liudan arvostettuja levyjä, kuten The Piper at the Gates of Dawn, The Dark Side of the Moon, Wish You Were Here ja The Wall. Sen jälkeen yhtyeen artistinen tähti himmeni. Vuonna 1983 ilmestynyt The Final Cut leimattiin pääasiassa bändin silloisen diktaattorin Roger Watersin trippailuksi; levy ei vakuuttanut eikä kommunikoinut, vaan vetäytyi syvemmälle Floydin ja/tai Watersin omaan universumiin. Vielä kyseenalaisempaa oli luvassa, kun Waters lähti yhtyeestä vuonna 1985 – oikeammin hän luuli hajottavansa koko yhtyeen – jättäen David Gilmourin, Nick Masonin ja aiemmin lemppaamansa Richard Wrightin touhuamaan keskenään. Vuonna 1987 ilmestynyttä A Momentary Lapse of Reasonia myytiin kyllä aivan mukavasti ja syytettiin tietysti kaupallistumisesta. Yhtyeen viimeinen studioalbumi The Division Bell (1994) taas on jonkinlainen aikuis-Floydin pieni moderni klassikko. Vaikka senkin tähti on 2000-luvulla himmennyt, jää A Momentary Lapse of Reason toistaiseksi aikakirjoihin kaikkein vähiten arvostettuna hetkenä Pink Floydin kunniakkaassa historiassa.

Onko levy sitten yhtään hyvä? On, sanoo tämän kirjoittaja. Itse asiassa aivan erinomainen. The Piper at the Gates of Dawnilla (1967) on omat faninsa, samoin Atom Heart Motherilla (1970), Meddlellä (1971), Wish You Were Herellä (1975) ja Animalsilla (1977). Itselleni bändin hienous kuitenkin tiivistyy kolmeen albumiin: The Dark Side of the Moon (1973), The Wall (1979) ja A Momentary Lapse of Reason. Jonkin aikaa luin neljänneksi samaan rimpsuun The Division Bellin, mutta sen hienoinen sovinnaisuus on alkanut pidemmän päälle kyllästyttää. Sen sijaan A Momentary Lapsen lapsukseksi luettu ”kaupallisuus” välittyy omiin korviini soiton ja laulun verevyytenä ja sävelkynän terävyytenä. The Wallin vahvuus on tarinallisessa kokonaisuudessa, se muistuttaa musikaalia ilman teatterin visuaalista ulottuvuutta. The Dark Side of the Moonin klassisuus perustuu hyvien sävellysten ja hienostuneen soundituotannon luoman tunnelman yhteisvaikutukseen – se on monessa mielessä kaikista Floyd-levyistä eniten Sgt. Pepperin ja Abbey Roadin lapsi. A Momentary Lapse on puolestaan saman teeman ”kasaroitu” versio. The Dark Sidella kuulunut pilvimäisen hämyisä vivahde on vaihtunut kylmän teknologisen maailman dystooppiseen soundimaailmaan, mutta muut pääainesosat ovat entiset.

Albumin avaa pitkä instrumentaalinen äänimaisema, Signs of Life, joka johdattelee kuulijan lopulta tarttuvaan klassikkobiisiin Learning to Fly. Sekään ei suostu popmaisuudestaan huolimatta menemään matalan riman yli: väliosan ja viimeisen säkeistön kellunnassa on selkeä neopsykedeelinen ote. The Dogs of War taas on The Dark Siden legendaarisen Moneyn päivitetty vastine: on bluesia, rytminvaihdosta ja kantaaottavuutta. David Gilmour tulkitsee biisin yhtä voimakkaasti kuin Moneynkin. Puheet ”kaupallistumisesta” huipentuvat seuraavan One Slipin kohdalla: vaikka basisti (Tony Levin) kuulostaa edelleen psykedelia-aikakauden muusikolta, itse kappale on selvästi enemmän Simple Mindsin kuin Led Zeppelinin aikakaudelta. Tästä huolimatta minusta se on oikein hyvä. Pink Floydin 1980-luvun (tai melkein koko uran) sävellystaito huipentuu raitaan On the Turning Away, joka voisi periaatteessa olla poikkeuksellisen hieno folklaulu. Loppuosuuden majesteettinen jamipaisutus tosin vie tunnelmat takuuvarmasti aivan toisaalle.

Loistavan ensimmäisen puoliskon jälkeen tunnelma tahallisesti pirstoutuu. Yet Another Movien tunnelma on edeltäjiään synkempi ja monotonisempi. Se johtaa synavetoiseen instrumentaalikatkelmaan Round and Around, jonka jälkeen kuullaan koneellisesti vääristettyä ihmisääntä otsikolla A New Machine (Part 1). Tässä vaiheessa musiikinkuuntelija, joka ei ole kyyninen, huomaa siirtyneensä vetävien suureellisten rock-klassikoiden maailmasta takaisin Roger Watersin aikakauden kikkailevaan todellisuuteen, jossa ei voi olla varma, mikä biisi on menossa. The Final Cutiin (osin myös The Walliin) verrattuna tämän A Momentary Lapsen vaiheen pelastaa tosiseikka, että David Gilmour on paljon Watersia luotettavampi säveltäjä. Siinä, missä Waters olisi äänityttänyt pelkkää provokatiivisen kaoottista äänikollaasia, Gilmourin kirjoittamat kokeellisetkin osuudet ovat melodisia. Yhteys erityisesti The Dark Sideen korostuu pitkässä instrumentaalikappaleessa Terminal Frost, joka on selvästi sukua The Great Gig in the Skylle (tai Any Colour You Likelle). Sitä seuraa A New Machine (Part 2), joka on ykkösosan lyhyempi, bluesmaisempi uusinta. Lopulta päädytään albumin pisimpään raitaan, päätösraitaan Sorrow, joka muistuttaa Yet Another Movieta tehden albumin jälkipuoliskon rakenteesta selkeästi syklisen. Sen synkkyys ja ainoastaan lyhyen väliosan ajaksi hellittävä tekninen kylmyys vetosivat jopa goottirockia kuluttavaan yleisöön, jota tapasin nettipalstoilla joskus 90-luvun loppuvuosina.

A Momentary Lapse of Reasonia ei missään tapauksessa pidä hyljeksiä Pink Floydin vähäpätöisenä kasarihetkenä. Oikeastaan sille soisi jopa klassikon arvon. Vuonna 1987 popin ja rockin maailma oli mitä oli (ajattele nyt: U2, Whitesnake ja Modern Talking!), eikä tämän vaikutus voi olla kuulumatta Gilmour-vetoisissa biiseissä ja Bob Ezrinin soundituotannossa. Olosuhteisiin nähden Gilmour, Mason, Wright ja lukuisat avustajat työstivät kasaan varsin korkeatasoisen, parin biisin popmaisesta luonteesta riippumatta ennakkoluulottoman pakkauksen.

2 thoughts on “Tuntemattomat, unohdetut & hyljeksityt #3: A Momentary Lapse of Reason

  1. Kiva havaita etten ole ainut joka tästä(kin) albumista pitää, kovastikin. Ja olen samaa mieltä muutenkin siitä mitkä olivat hyviä levyjä. Itse tosin lisäisin ”Wish You Were Here”n kolmannneksi klassikoksi, mutta makuasiahan tuokin on (minulle se nimibiisi on ehkä Floydien paras piisi, jos ei sitten ”Comfortably Numb”).

    • WYWH on erittäin arvostettu klassikko, omasta mielestäni jopa yliarvostettu. Nimikappaleesta kyllä pidän hyvin paljon. Se magnum opus, Shine on You Crazy Diamond, vain ei itselleni avaudu – tai sitten avautuu, mutten löydä sieltä Sitä Erityistä Jotakin. A Momentary Lapse of Reasoniin tutustuessani minulla ei ollut aavistustakaan, mikä Floyd-levy on arvostettu ja mikä ei. Pidin paljon kuulemastani, se siitä sitten, ja pidän edelleen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s