30 indie-loungepopin helmeä vuosilta 1993–2003

1990-luku oli hassu vuosikymmen. Silloin postmodernistiälyköt kuvittelivat historian olevan lopussa ja Mercedes Benz lanseerasi pikkuauton, joka kaatui testeissä. Musiikkistudioissa hylättiin edellisen vuosikymmenen kiiltävän kolisevat juppisoundit ja haettiin rahisevampia, tunkkaisempia lo-fi-äänimaailmoja. Tähän kontekstiin tupsahti myös ilmiö, joka tunnettiin nimellä lounge. Yhtäkkiä viihteellisyys, camp-arvot ja kaikenlainen epärockius olivat coolia. Inspiraatiota etsittiin niin 1960-luvun ranskalaisista soundtrackeista, Burt Bacharachilta, Astrud Gilbertolta, Carpentersilta kuin jopa James Lastilta ja Klaus Wunderlichilta. Suuret valtavirtalevy-yhtiöt eivät koskaan oikein heränneet loungeilmiöön, mutta indiepiireissä siihen rojahdettiin täysillä. Pian alkoi yleisön kuultavaksi putkahdella sekä hassunkurisia lounge-ylilyöntejä että valaisevan oivaltavia lounge-teemalevyjä.

Seuraavassa Mus.Org.Sky esittelee koko joukon enemmän tai vähemmän unohdettuja indie-loungepopin helmiä suurin piirtein aikajärjestyksessä. Periaate on sama kuin aiemmassa 2000-luvun ulkomaisten popklassikoiden listauksessa: enintään kolme biisiä per bändi, vain yksi per vuosi tai albumi. S’il vous plait!

Pizzicato Five – Peace Music (1993): Japanissa ei puhuttu loungesta, vaan Shibuya-keistä. Shibuya on Tokion kaupunginosa, jossa oli tuohon aikaan paljon käytettyjen levyjen kauppoja, ja taaksepäin vilkuilleella 90-luvulla tämä sai aikaan todellisen retroilevan musiikki-ilmiön. Euroopassa Shibuyan (käytännössä siis Tokion) yhtyeet kuitenkin luettiin osaksi loungebuumia. Pizzicato Five (alun perin Pizzicato V) teki ensilevynsä jo vuonna 1985, ja vaikka bändin tyyli muuttuikin selvästi 90-luvulle tultaessa, sitä voi pitää Shibuya-kein ja samalla indie-loungepopin pioneerina. Peace Music on albumilta Bossanova 2001. Biisiä ei voi pitää malliesimerkkinä loungesta, sillä ensisijaisesti se on retroilevaa poppia. Lounge-elementtejä on kuitenkin läsnä, ja koska biisi on mielestäni niin hyvä, sillä on lupa ja kunnia korkata lista. Samalta albumilta suosittelen myös kappaletta Groovy Is My Name, joka on nimensä mukaisesti varsin groovy. Älä muuten anna biisinnimien hämätä: laulukielenä on ensisijaisesti japani.

Saint Etienne – You’re in a Bad Way (1993): Jo 90-luvun alussa kuvioihin putkahtanut, ranskahtavasta nimestään huolimatta peribrittiläinen Saint Etienne tavoitti suomalaisetkin korvat tällä Radiomafian tehosoittoon päätyneellä kevytpop-hitillä. Yhtye tykkäsi usein flirttailla 90-lukulaisen, nyttemmin sekä paljon manatun että retrokiertoon päätyneen eurodancebiitin kanssa, mutta You’re in a Bad Way on olemukseltaan silkkaa 60-lukua. Kellojen ja muiden viihteellisten elementtien taakse kätkeytyy aivan klassinen popmelodia.

The Cardigans – In the Afternoon (1994): Ruotsalaisen Cardigansin suurimmat hitit olivat alusta lähtien energisiä pop-rallatuksia, mutta bändin varhaisille albumeille kätkeytyi paljon viihteellisen retroilevaa pehmopoppia. Ensilevy Emmerdale (1994) on melodioiltaan surumielinen kokonaisuus, jonka sovitukset kuitenkin tuovat mieleen Jaakko Salon ja 70-luvun lastenlaulut. Ehkä paras esimerkki edellä mainitusta hybridistä on In the Afternoon, jota on turha etsiä valtavirran Cardigans-kokoelmilta ja keskitien musiikinkuluttajien kokoamilta Cardigans-soittolistoilta. Sääli.

The Mike Flowers Pops – Wonderwall (1995): No, tämä ei ole mikään todellinen helmi; otin biisin mukaan vain siksi, että moni muistaa sen esimerkkinä 90-luvun indie-loungepopista. Minusta Wonderwall kuulostaa viihdyttävämmältä tällaisena kuin Oasiksen alkuperäisesityksenä, se siitä lyhyesti.

The Cardigans – Sunday Circus Song (1995): Cardigansin kakkosalbumista Life julkaistiin useita editioita. Nykyään tavallisin on kokoelma, jolle on yhdistetty muutama Emmerdale-albumin kappale ja vastaavasti pari uutta biisiä jätetty pois. Sellaisessa ei tietenkään ole mitään järkeä, etenkin kuin yksi poisjätetyistä, Sunday Circus Song on minusta Cardigansin koko 90-luvun puolivälin loungepop-tyylin kulminoituma. Sirkustunnelmaa tuovat niin hitaiden ja nopeiden osien vaihtelu kuin kertosäkeen mahtavan poukkoileva kosketinriffi. Tästä biisistä lähtien olen ihannoinut ja fanittanut sirkusta menemättä koskaan oikeasti sitä katsomaan: kaunista musiikillista illuusiota ei vain halua menettää.

Calin & Fantastic Plastic Machine – Samba de Minha Namoradinho (1996): Shibuya-kein ja yleensäkin loungen piirissä hurahdettiin aika tuhdisti bossa novaan. Viihteellisyyden ja ”neopopin” hengessä brasilialaisvaikutteet yhdistettiin mieluusti kilisevän kopisevaan 90-luvun soundiin ja tyyliin. Fantastic Plastic Machine -yhtyeen yhdessä laulaja Calinin kanssa tekemä Samba de Minha Namoradinho on kerrassaan mukavan leppoisaa kuunneltavaa alusta loppuun.

Stereolab – Fluorescences (1996): Alun pitäen Stereolab ei tietenkään ollut loungepopbändi vaan yhdisteli omaperäiseen vaihtoehtorockiinsa muun muassa saksalaista teknoprogea. Yhtyeen tunnetuin biisi oli ehkä vuonna 1994 ilmestynyt indiepophelmi Ping Pong. Vuoteen 1996 mennessä Stereolabin tyyli oli lähtenyt viihteellistymään ja niinpä albumilla Emperor Tomato Ketchup kuullaan välillä selvää loungea, joskin hyvin omaleimaisessa muodossa. Hittimäisen tarttuva Fluorescences ei päätynyt albumille, vaan se julkaistiin singlenä ja EP:n nimiraitana. Musiikillinen yhteys Cardigansiin kuuluu yllättävän selvänä. Sanoituksiltaan Stereolab poikkesi aina radikaalisti loungepopin valtavirrasta: mukana oli marxilaista yhteiskuntakritiikkiä ja dystooppista teknoromantiikkaa.

Dimitri From Paris – Nothing to Lose (1996): Istanbulissa syntynyt kreikkalaistaustainen (!) Dimitri From Paris käytti hetkittäin myös taiteilijanimeä Dimitri From Tokyo, mikä ilmentää hänen olleen Euroopan 90-luvun indieartisteista eniten velkaa Shibuyan tyylivaikutteille. Sacre Français oli Dimitrin vuonna 1996 ilmestyneen teemallisluonteisen Sacrebleu-albumin hitti ja samalla pieni loungeklassikko, mutta omissa korvissani vielä paremmalta kuulostaa tämä hidastempoinen, jälleen kerran bossa nova -vaikutteinen poptyylitelmä, jonka lauluosuudet hyräilee 60-lukulaiseen hennon tytön tyyliin Mademoiselle Atlantique.

The Cardigans – Your New Cuckoo (1996): Kansainvälinen megahitti Lovefool toi Cardigansin kaikkiin musiikkimedioihin ja samalla diskopoljennon yhtyeen musiikkiin. Albumilla First Band on the Moon biittiä ei tosin kuultu muuten kuin hittibiisissään – ja avausraidalla, josta tuli vuonna 1997 niin ikään singlelohkaisu. Your New Cuckoo kuulostaa yhdistelmältä AbbaaBlondieta, elokuvallisia jousia ja varhaisen Joni Mitchellin laulumaneereja. Se yhdistelmä riitti hullaannuttamaan minut aikoinaan nimenomaan tähän biisiin enemmän kuin mihinkään muuhun koko Cardigansin tuotannossa. Yhtyeen seuraava albumi Gran Turismo (1998) on edelleen aika hyvä, mutta loungevaikutteet loistavat sillä kuuluisalla poissaolollaan.

Super – Proposal (1997): Kyllä sitä Suomessakin osattiin! Vaikka jonkin brittilehden kriitikon mukaan Super oli ”kauhea Cardigans-klooni Suomesta”, minun makuuni Superilla oli alusta lähtien ihan oma tyylihybridi. Ensilevyn Rendezvous With Super urkuvetoisen soundin perustana lienee Astrud Gilberton ja Walter Wanderley Trion yhteislevytys A Certain Smile, A Certain Sadness (1966), ja vaikutteita kuuluu myös Stereolabilta ja Saint Etienneltä. Indie-loungen ihanteille uskollisesti Proposal on yhtä aikaa leikkisä ja herkän tunteellinen. Vuosi 1997 on jäänyt muistoihini loungen huippukohtana, jolloin Tanskan prinssin puolisokin lauloi loungepoppia hittilistoilla (Maria MontellAnd So the Story Goes) ja ajantasaista suomalaista poplevyä ei aina erottanut kansainvälisestä 60-luvun jazzviihteestä.

Edwyn Collins – No One Waved Goodbye (1997): A Girl Like You -hitistä tunnettu Edwyn Collins osasi myös loungesävyt. Albumi I’m Not Following You on mainio yhdistelmä poppia, vaihtoehtorockia, niljakasta 70-lukulaista funkgroovea ja luonnollisesti loungepoppia. Mukavimmasta päästä esityksiä oli hittisingle The Magic Piper of Love. Pehmeästi eteenpäin nakuttava tunnelmapala No One Waved Goodbye on minusta vielä mukavampi.

Stereolab – Allures (1997): Jälleen albumilta (Dots and Loops) syystä tai toisesta ulos jätetty Stereolab-helmi. Tässä esityksessä hennon pehmeä pop sekä 60-lukulaisia bossa nova -muistikuvia herättävä ovela sävel- ja sointukieli kohtaavat täydellisimmillään.

The High Llamas – Showstop Hip Hop (1998): Vähän aikaa myös Stereolabin riveissä vaikuttaneen Sean O’Haganin luotsaaman High Llamasin albumi Cold and Bouncy on Cardigansin originaali-Lifen tavoin mielestäni yksi koko 90-luvun hienoimmista albumeista. Vaikka O’Hagan piti myös bossa novasta ja Shibuya-keistä, on hänen erikoisuutensa tässä ympäristössä selvä musiikillinen yhteys Beach Boysiin ja Brian Wilsoniin. Showstop Hip Hop ei nimestään huolimatta ole hiphopia, vaan pohjimmiltaan varsin beachboysmainen biisi, johon on yhdistetty sekä 90-luvun indie-loungepopille tyypillisiä soundeja että O’Haganille ja myös saman ajan Stereolabille luonteenomaista synteettistä kuplintaa ja pulputusta. Lopputulos on pehmeä, keinuva, tarttuva, eteerinen ja aika psykedeelinen.

Morcheeba – The Sea (1998): Morcheeba oli aina enemmän triphop- tai neosoul- kuin loungepopbändi, mutta Big Calm -albumilla se omaksui jonkin verran lounge-filosofiaa. Avausraita The Sea on albumin tyylikkäin ja viihdyttävin, joskaan ei välttämättä paras esitys. Skye Edwardsin vokalisaatio on tietysti hunajaisuuden huippu, joskaan en yleensä perusta musadiggailuani laulajan ääneen.

Saint Etienne – Goodnight Jack (1998): Lue Showstop Hip Hopin luonnehdinnan viimeinen lause, joskin Saint Etiennen hybridi on selvästi erilainen kuin High Llamasin. Albumilla Good Humor Etienne kääntyi ruotsalaisen studio-osaamisen puoleen ja kuulostaakin lähes yhtä paljon Cardigansilta kuin itseltään. Goodnight Jackissa 90-lukulainen rytmikonesuhina kohtaa retroilevat urku- ja huilusoundit Sarah Cracknellin viileää lauluosuutta unohtamatta. Loppuosuuden itsepäinen 7/8-rytmitys antaa kokonaisuudelle artistista syvyyttä.

Cornelius – The Microdisneycal World Tour (Sean O’Hagan remix) (1998): Japanilainen Cornelius ei merkinnyt Shibuya-keille yhtä paljon kuin Pizzicato Five, mutta läheltä liippaa. The Micro Disneycal World Tour ilmestyi alkuperäisversiona Fantasma-albumilla vuonna 1997. Microdisney oli Sean O’Haganin 1980-luvun bändi, joten oli vain ajan kysymys, milloin Sean remiksasi kappaleen. Kantrin ja klassisten soundtrackien välillä trippaileva lopputulos on originaaliin verrattuna täysin ylittämätön.

Cessna – My Blue Anglia (1998): Taas ollaan kesä-Suomessa. En tiedä, pitääkö esoteerisen Cessna-yhtyeen jäsenistö yllätyshittiään miltään kantilta loungena, mutta minun korvaani se on tarpeeksi lähellä Cardigansia ja Stereolabia sointimaailmaltaan ja loungefilosofiaa aihevalinnaltaan.

Beck – Tropicalia (1998): Mitä Beck tekee loungepop-listalla? No vaikka mitä! Hienolta Mutations-albumilta singleksi poimittu Tropicalia hyödyntää mainiosti indieloungepopparien vakiokuvastoa, etenkin bossa nova -vaikutteet kuuluvat. 1998 oli vuosi, jolloin peräti Robbie Williamsin levyllä kuultiin loungevivahteita (katso albumi I’ve Been Expecting You, raita 6, Grace).

Bo Kaspers Orkester – Semester (1998): ”Vi har stängt fabriken”, aloittaa Bo ”Kasper” Sundström uransa mukavimman laulun – mikä on paljon sanottu. Koko 90-luvun ajan BKO:n tuotannossa oli loungemaisuus eräänä kantavana linjana, ja se kuuluu myös Undantag-hitistä tutulla albumilla I centrum.

Air – You Make It Easy (1998): Airin ensimmäinen varsinainen albumi Moon Safari poiki kolme hittiä, mutta mikään niistä ei ole niin kaunis ja tyylikäs kuin Beth Hirschin laulama, jälleen bossanovamaista rytmitystä hyödyntävä You Make It Easy. Yksi 90-luvun ajattomimmin kauniista melodioista, taustat taas kumartavat vahvasti 60-lukuiseen suuntaan.

Pizzicato Five – Concerto (1999): Pizzicaton edellinen albumi Happy End of the World (1997) oli erinomainen kokonaisuus vailla erityisiä tähtihetkiä, kun taas vuoden 1999 Playboy & Playgirl ei loistanut niinkään kokonaisuutena kuin hienoimmilla biiseillään. Ehkä hehkein niistä on Concerto, joka edustaa loungeistettua barokkipoppia. Suomalaiselle kiintoisaa on loppulallatuksen melodinen samankaltaisuus Simo Salmisen vuonna 1968 levyttämän Minä olen paakari -laulun kanssa. Vaikka Shibuya olikin käytettyjen levyjen aarreaitta, en osaa uskoa Pizzicato Fiven plagioineen Jaakko Salon sävellystä. Enemmänkin kotimaisia korvia hymyilyttää kertosäkeessä käytetty japani: kuulostaa hiukan siltä, kuin laulaja rallattelisi ”hittoon saunatakki, hittoon anorakki”. Mainio esitys.

Cibo Matto – King of Silence (1999): Ensilevyllään Viva La Woman (1996) newyorkinjapanilainen Cibo Matto oli lähimpänä triphopia, kakkosalbumillaan Stereo Type A Shibuyan tyyliä – ja saman tien tuntuvasti lähempänä loungea. Paraatiesimerkki uudesta tyylistä on King of Silence viileine puhaltimineen ja groovaavine rytmeineen. Levyltä löytyy myös aika silkkaa hiphopia ja jopa vaihtoehtorockia, joten Stereo Type A:ta ei kaikesta huolimatta voi kutsua Cibo Matton loungealbumiksi.

Super – Welcome to Our Soundscape (1999): Suomalaisen Superin toinen poiminta on peräisin yhtyeen kakkosalbumilta Tipsy. Biisi on levyllään (sen avausraitana) jo pieni kummajainen, sillä bändin fokus oli siirtymässä pois loungepopista elektroniseen, 80-luvulle kumartavaan suuntaan. Lempibiisini Tipsyllä on drum & bass -sävyinen Don’t Tell Me You Jog, joka sopisi kuitenkin paremmin jollekin toiselle listalle. Menköön mukana siis Welcome to Our Soundscape, joka on hieman liian itsetietoisen ilmiselvästä loungetrippailustaan huolimatta sangen mukavaa musiikkia. Superin jäsenistä Minna Joenniemi päätyi tv-uralle ja muut jäsenet Liekki-yhtyeeseen. Vaikka pidänkin jälkimmäisestä, olen silti vakuuttunut, että Super edustaa toistaiseksi kaikkien edellä mainittujen elämänurien taiteellista huippuhetkeä.

The High Llamas – The American Scene (1999): Vuodet 1998–99 olivat selvästi High Llamasin ja Sean O’Haganin omnipotentein kausi. Listan ulkopuolelle jää monta hienoa helmeä, kuten lähes instrumentaalit Vampo Brazil ja Shuggie Todd. Ne eivät kuitenkaan pärjää tälle Snowbug-albumin tähtihetkelle. Letkeän hitaanpulskea loppuosuus voisi puolestani jatkua wahwahaavine retrosynoineen vaikka maailman loppuun asti. Jos minun olisi nimettävä kymmenen koko 90-luvun avainesitystä, The American Scene olisi mukana.

Saint Etienne – Sycamore (2000): Uuden vuosituhannen alku siivitti Saint Etiennen elektronisempaan ilmaisuun ja minun mielestäni uransa parhaaseen lopputulokseen. Albumi Sound of Water on soundeiltaan ja tunnelmaltaan viileä kuin juuri se tuulenhenkäisy, jota tukalimpana hellepäivänä kaipaa. Sycamore on levyn, ja luultavasti Etiennen koko tuotannon, kaunein biisi.

Cibo Matto – Vamos a la Playa (2000): Tunnen kaksi Vamos a la Playa -nimistä esitystä ja pidän molemmista. Nyt ei kyseessä ole se tunnetumpi, Righeiran vuonna 1983 väsäämä syntikkadiskonaivismin huippuhetki, vaan täysin toisenlainen, pehmeän bossanovamaisesti yhtä riffiä ja lausetta toistava Cibo Matton tuotannon loungein kappale. Alun perin biisi julkaistiin vain Japanissa, mutta vuonna 2007 se napattiin mukaan kokoelmalle Pom Pom. Kokoonpanossa oli tässä vaiheessa myös Johnin ja Yokon poika Sean Lennon, ja hänen äänensä kuuluu mukana laulukuorossa.

Swan Lee – Tomorrow Never Dies (2001): Tanskalainen Swan Lee saattoi olla jonkin verran mieltynyt James Bond -meininkiin, koska nimesi pikkuhittinsä erään 90-luvun Bond-leffan mukaan. Viileän eteerinen Tomorrow Never Dies ei ole bändin paras biisi, mutta edustaa hyvin nimenomaan sen loungemaisinta osastoa.

Stereolab – Naught More Terrific Than Man (2001): Voi hyvinkin olla, että syksyllä 2001 ilmestynyt Sound-Dust on Stereolabin koko uran hienoin albumi. Arvioin silloin ilmestyneessä Kulttuurivallankumous-pienlehdessä, että ”Stereolab pitää kuulijaansa ihan säikkynä alusta loppuun”. Tällä viittasin levyn kappaleiden sisältämiin umpioveliin yllätyskäänteisiin. Naught More Terrific Than Man ei juurikaan niitä sisällä, ja muutenkin kyseessä on albumin viihteellisin esitys. Siis loungea.

Koop – Summer Sun (2002): Joidenkin lähteiden mukaan tämä kappale ilmestyi jo 2001. Kyseessä on joka tapauksessa ruotsalainen viihteellinen nu jazz -kokoonpano ja sen klassisin kappale. Albumia Waltz for Koop voi suositella myös kokonaisuutena. Monelle tulee hämmennyksenä, ettei musiikkia ole soitettu perinteiseen tapaan vaan se on nysvätty kasaan luupeista. Aikansa kutakin.

Dimitri From Paris – Syracuse (2003): Tähän on lista hyvä lopettaa. Alkuperäisen Syracusen levytti Henri Salvador jo vuonna 1962, ja vaikka se onkin melko taianomainen, meikäläisen 90-luvulla ”aikuistuneet” popkorvat suosivat Dimitrin versiota. Kaikki plopsahdukset ja linnunäänet yhdessä hammondien ja taustakuorojen kanssa loihtivat eteemme 2000-luvulla tuotetun mukaelman viattomuuden ajan subtropiikista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s