Uudehkojen levyjen arvioita #33

Tällä kertaa Mus.Org.Skyn levykatsauksessa on mukana ainoastaan kotimaista ”maanalaista” tuotantoa. Toki vain yksi kolmesta on varsinainen omakustanne, mutta radiossa näitä levyjä ei soiteta ja muista medioista niille ovat antaneet huomiota enintään varsinaiset musiikkimediat. Itselleni tämä musiikki edustaa luonnollisesti ihan eri lailla tätä nyt elettävää ajanjaksoa kuin mikään Vesala tai Madafakin darra. Lue lisää: https://musorgsky.wordpress.com/uudehkojen-levyjen-arvioita-33/

Jäähyväiset klassikoille

Mus.Org.Skyn klikatuinta materiaalia ovat olleet listat eri vuosikymmenten popklassikoista. Tämä on alusta lähtien ollut kiusallista. Listoja väsätessani olen kuvitellut, että pysyisin kannoissani ja ne olisivat perusteltuja. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan vuotta myöhemmin olen jo hämmästellyt, mikä ihme sai minut nostamaan yhden niin korkealle ja jättämään toisen kokonaan pois. Listojen jatkuva päivittäminen olisi tuntunut väkinäiseltä. Vielä kiusallisemmaksi asia on kääntynyt vuodesta 2015, kun olen elänyt keskellä aktiivista musiikkikulttuuria, johon mielelläni haluan samastua. Lue lisää: https://musorgsky.wordpress.com/jaahyvaiset-klassikoille/

Progressiivinen pop

Progesta eli progressiivisesta rockista on kirjoitettu paljon opuksia. Ison ihmisjoukon mielestä proge on sekä korkeatasoisin että uskottavin musiikinlaji. Progeen liittyvät loistelias soittotaito, klassista musiikkia lähenevä teemojen kehittelykyky ja musiikillisten raja-aitojen rikkominen. Toisaalta progressiivinen rock on myös rockia. Maskuliinisessa katu-uskottavuuskulttuurissa isot volyymit ja nopeat tempot pysyvät kunniassa. Ei ole ihme, että jotkin proge-eepokset sijoittuvat aina kärkipäähän, kun musaharrastajat listaavat kaikkien aikojen albumeja. Kokonaan toista lähtökohtaa musiikintarkasteluun edustavat tarttuvat melodiat, hyräiltävyys ja helppo yhteisöllinen jaettavuus. Vai onko näin sittenkään? Lue lisää: https://musorgsky.wordpress.com/progressiivinen-pop/

Tosi oudot albumit #6: Tusk

Brittiläis-amerikkalaisen Fleetwood Mac -yhtyeen maine on nykyään yksipuolisen aikuinen. Jotkut sentään tietävät, että bluesrokkiahan ne alun perin tekivät, silloin kun kitaristina oli vielä Peter Green. Mutta useimmat ajattelevat nimen kuullessaan Rumours-kauden täyteläistä jenkkipoppirokkia (1977) – elleivät peräti Tango in the Night -kauden synteettistä diskorokkipoppia (1987). Niinpä vuoteen 1979, Rumoursin välittömäksi seuraajaksi, on hankala paikantaa eksentrinen tuplaplätty. Lue lisää: https://musorgsky.wordpress.com/tusk/